Jeesus ja pakanat

Tässä tulee postaus, jonka olen alkujaan kirjoittanut Helsingin Raamattukoulun ystäväkirjeeseen:

Millainen oli Jeesuksen suhde ei-juutalaisiin? Tätä kysy­mys­tä selvitän väitös­kir­jas­sa­ni, joka julkaistiin jou­lu­kuus­sa 2012 Åbo Akademin kautta. Evan­ke­liu­meista näemme, että Jeesus oli hyvin avoin kaiken­laisille juu­ta­lai­sille. Hän ate­rioi niin syn­tisten ja publi­kaa­nien kuin myös fari­seusten pöy­tien äärellä. Hän tuli etsi­mään nimen­omaan ”Isra­elin ka­don­neita lampaita”. Ei-juuta­laiset ovat sel­västi vähem­mis­tössä evan­ke­liu­meissa. Jeesus pa­ransi vain yksit­täisiä ei-juuta­laisia, joita hän sattui ta­paa­maan: syyria­lainen nainen, Kaper­naumin sa­dan­päämies, Gerasean rii­vattu. Muuten Jee­suksen mis­sio oli Israel-työtä ja hyvin juu­ta­lais­keskeistä. Siitä huoli­matta, että Jeesus rajoitti toi­min­tansa lähinnä juuta­laisten pariin, hänen vai­ku­tuk­ses­taan syn­tynyt kirkko alkoi hyvin var­haisessa vaiheessa, jo 40-luvulla, toteut­tamaan mis­si­ota myös pakanoiden parissa. Kysy­mys kuuluu, miten voim­me histo­riallisesti selittää tä­män kehityksen. Mistä syntyi apos­tolien ja mui­denkin alku­kris­tittyjen opettajien var­muus siitä, että Kristuksen tahto on, että evan­ke­liumi ju­lis­tetaan kaikille kansoille?

Millainen oli Galilea? Mitä juu­ta­laiset ajattelivat paka­noi­den pelastuksesta?

Tutkimuksessani käsittelin ai­ka laajasti taus­taky­symyksiä siitä, mil­lai­nen oli Jeesuksen ajan Galilea – oliko siellä pal­jon ei-juu­ta­laisia vai oliko tuo alue selvästi juu­ta­laisten asut­ta­maa aluetta. Selvitin myös, mil­laisia näke­myksiä juu­ta­lai­silla oli omasta kan­sal­li­sesta missi­ostaan maail­massa.

Sekä kirjalliset lähteet (Jose­fus, toisen temppelin ajan kir­jal­lisuus, UT) että arkeologiset to­disteet näyttävät, että Jee­suk­sen aikana Galilea oli sel­västi juutalaisten asuttamaa alu­etta. Nimike ”pakanain Gali­lea” viittaa lä­hinnä siihen, että Galilea oli suurten paka­na­kes­kusten ympäröimä: poh­joisessa oli Filippoksen Ke­sarea, idäs­sä Pella, etelässä Sky­topolis (=Bet Shean) ja län­nes­sä Tyros, Ptolemais ja Kesa­rea Maritima. Arkeo­lo­gian löy­döt osoittavat, että Ga­lilea erosi selvästi näistä ympä­röivistä pakana­kes­kuk­sista. Tuon ajan Galileasta ei ole löytynyt paka­na­temp­pe­leitä tai keisarien patsaita. Sen sijaan Galilean ja Juudan ar­keo­logia on kaivannut esiin useita juutalaisia puh­dis­tau­tu­mis­altaita (miqvaot), syna­go­gia, juutalaisten tapojen mu­kaisia kivi­ruuk­kuja ja astioita. Yllät­täen sekä Galileasta että Juu­dasta puuttuvat jäänteet sian luista, joita on taas löy­ty­nyt kasa­päin ympäröiviltä pa­ka­na-alueilta. Nämä löydöt pu­huvat sen puolesta, että Gali­lea on ollut varsin juuta­lais­ta ja uskonnollista aluetta. Gali­lea on ollut uskonnon, kan­sallisuuden ja kulttuurin sitein sidottu Juudaan ja Jeru­sa­lemiin.

Näin ollen on varsin ym­mär­ret­tävää, että evan­ke­liumit ker­tovat vain yhdestä ei-juu­ta­laisesta, jonka Jeesus tapasi Ga­li­leassa (Matt. 8:5–13). Ta­van­omai­sissa Gali­lean kylissä ei juuri ole asunut ei-juu­ta­lai­sia, ainakaan heistä ei ole jää­nyt mitään jälkiä arkeo­logiaan tai kirjallisiin lähteisiin. UT:n evan­ke­liumit vahvistavat tätä käsi­tystä. Kaksi kolmesta Jee­suk­sen kohtaa­misesta ei-juu­ta­laisen kanssa tapahtui Gali­lean ulko­puo­lella, Gerasan ja Tyy­roksen alueilla (Mark. 5:1; 7:24).

Juutalaisilla oli missio, joka koski koko maailmaa. An­toi­han Herra Aabrahamille, Daa­vi­dille, Salomolle ja Jesajalle pal­jon näkyjä siitä, kuinka hei­dän kauttaan Herran valo ja siu­naus, pelastus ja Jumalan valta leviäisivät koko maail­maan. Tällainen koko maail­maa koskeva missio kuului juu­ta­lai­suuteen (1. Moos. 12:2–3; Jes. 49:5–6; Ps. 96; Tob. 13–14 jne.), mutta sen aja­teltiin toteutuvan vasta lopun­aikana, Messiaan tultua. UT:sta näemme, että apos­to­lien näkökulmasta Kristus-yh­tei­sö, kirkko, on tavallaan peri­nyt nämä lupaukset ja pro­fetiat. Israelin ja juuta­lai­suu­den maailman­laa­juinen mis­sio toteutuu tavallaan mes­si­aan­isen lopunajan yh­tei­sön eli Kristuksen kirkon kaut­ta. Näin ollen alku­kris­tit­tyjen pa­kanamissio ei liittynyt vain jo­honkin, mitä he tekivät, vaan se liittyi ytimeltään kysy­myk­seen siitä, keitä he olivat ja ovat. He olivat lopun­ajan mes­si­aa­ni­nen yhteisö, uuden liiton kansa, Kristuksen ra­ken­ta­ma uusi temppeli, jonka kautta Herran Sana ja kirk­kaus leviää kaikkien kansojen kes­kuuteen. Tällaisen itse­ym­mär­ryksen pohjalta pakana­mis­sio syntyi. Onkin ymmär­ret­tävää, että tällainen käsitys paka­na­missioista syntyi juuri juuta­laisten apostolien kes­kuu­dessa ja sille antoi alku­sy­säyk­sen juutalainen Jeesus, Mes­sias.

Mutta miten Jeesus nasa­re­ti­lainen ajatteli ei-juutalaisista? Hän, niin kuin totesin, kes­kit­tyi lähinnä juuta­lai­siin ja Is­ra­eliin. VT:n ja toisen temppelin ajan juutalaisten visioiden mu­kaan pelastus koskisi aina ensin Is­ra­elia ja juutalaisia, mutta pelastuksen täyt­ty­myk­seen kuuluisi se, että lopulta myös muut kansat saisivat osan­sa Israelin pelastuksesta. Jeesus tuli tarjoamaan tätä pelas­tusta nimenomaan Isra­elille – hän paransi sai­raita, ju­listi syntejä anteeksi, ajoi ulos demoneita, päihitti Saa­ta­nan, herätti kuolleita, ja ju­lis­ti evan­ke­li­umia. Pelastus kui­tenkin kuului myös muille, niin­pä, Israelin kokemat siu­nauk­set ennakoivat tulevia siu­nauk­sia, jotka alkukirkon kaut­ta vyöryivät halki maail­man. Jeesuksen parantamat yk­sit­täiset pakanat olivat kuin alku­soitto siitä, mitä tuleman piti. Alkuseurakunnan aloit­ta­ma lähetystyö kansojen kes­kuu­teen ei ollut vain jokin työ­muoto, joka tuntui muka­valta, vaan kyseinen missio edel­lytti valtavaa itse­ym­mär­rystä ja uskoa siihen, että lopun­aikaan kuuluvat pro­fe­tiat ovat toteutumassa.

Tulisia tuomionsanoja ja lu­pauk­sia pelastuksesta

Väitöskirjassani tutkin Jee­suk­sen tekojen lisäksi myös tiet­tyjä hänen sanontojaan ja ver­tauksiaan, joissa näyttäisi ole­van viittauksia yli kan­sal­lis­ten rajojen, epäsuoria lu­pauk­sia siitä, että taivasten val­ta­kun­ta avau-tuisi lopulta myös kai­kille kansoille (Matt. 8:11–13/Luuk. 13:28–30; Mark. 4:30–32; Luuk. 14:15–24/Matt. 22:1–10). Silloin ”idäs­tä kuin lännestä tulee mo­nia, jotka taivasten valta­kun­nassa käyvät aterialle yh­dessä Abra­hamin, Iisakin ja Jaa­kobin kanssa”, Matt. 8:11. Evan­keliumit sisältävät tulisia Jee­suksen tuomionsanoja, jois­sa Jeesus provosoivasti uh­kaa Israelia tuomiolla, jos he eivät vastaa parannuksella ja uskolla siihen ylit­se­vuo­ta­vaan pelastuksen lahjaan, jota hän heille ojentaa. Jeesus ju­lis­taa, että viimeisellä tuo­mi­olla Sodoma, Tyy­ros ja Sidon – joita usein pidettiin synnin ja pahuuden pääkaupunkeina – näyttävät viattomilta Ga­li­lean Kaper­naumin, Korasinin ja Betsaidan rinnalla. Jeesus uhkaa näitä viattoman tun­tui­sia Galilean kaupunkeja ja ky­liä tuomiolla, joita VT on va­ran­nut pahimmille paka­na­kes­kuk­sille! Jeesuksen reto­riik­ka on aivan varmasti nos­tat­tanut kulmakarvoja (Matt. 11:20–24/Luuk. 10:13–15).

Jeesus oli pelastuksen ju­lis­taja, mutta hän julisti myös tuo­mion sanomaa niille, jotka ei­vät usko ja tee paran­nusta. Jeru­salemin temppelistä, niin kuin Jeesus sanoi, ei jäisi kiveä ki­ven päälle. Kaikki tu­hot­tai­siin, koska jeru­salemilaiset ei­vät ymmärtäneet etsik­ko­ai­kaansa. Kovassa reto­rii­kas­saan Jeesus usein vertasi Is­rae­lia paka­noihin. Vastaavalla tavalla VT:n profeetat ver­taa­vat Israelia pakanoihin joh­dat­ta­essaan valittua kansaa pa­ran­nuksen paikalle – näin Jee­sus­kin teki (Jes. 1:9–10; Hes. 3:5–7; 5:5–7; Jer. 23:14). Toi­saalta tämä tyyli antaa ym­märtää, että Jeesus uskoi usei­den pakanoiden pe­las­tu­van viimeisellä tuomiolla. Jos jopa Sodoma – kaiken pa­huu­den ruumiillistuma – pääsee tuo­mio­päivänä helpommalla kuin Ka­pernaum, niin eikö toi­vo pe­las­tuksesta silloin ole aika suuri niillä pakanoilla, jot­ka tekevät parannuksen ja kään­ty­vät Kristuksen ja Ju­ma­lan puoleen.

Juuri nämä Jeesuksen sa­non­nat ja vertaukset osoittavat, että vaikka Jeesus keskittyi juu­ta­lais­missioon, niin hän ei kui­ten­kaan rajoittanut Ju­ma­lan suunnitelmia vain Israel-työ­hön ja juutalaisten pariin. Itse asiassa tuol­lainen ra­joit­tu­minen vain Israeliin olisi ol­lut ristiriidassa juutalaisten lo­pun­ajan näkemysten kanssa. Jee­suk­sen lopunajan näkö­ken­tässä siinsivät maailman ää­ret ja kaikki kansat. Tämä näkö­kenttä avautui myös apos­toleille, jotka uskoivat, että se on Kristuksen tahto, että evankeliumi julistetaan to­della kaikille kan­soille, ei vain juutalaisille. Jeesuksen ylös­nousemus ja hänen il­mes­ty­misensä opetuslapsilleen oli hyvin tär­keä tämän uskon ja vakau­muksen syntymiselle. Ei ole ihme, että juuri ylös­nou­se­mus­kertomuksissa Kristus antaa apostoleilleen lähe­tys­käskyn (Matt. 28:18–20; Luuk. 24:46–49). Ylösnousemus vah­visti sen, että Jeesus to­del­la on Messias, joka on tuo­nut meille pelastuksen – syn­ti­en anteeksiantamuksen.

Alkukristittyjen näky paka­na­mis­sioista nousee siis juu­ta­lai­sista lopunajan visioista, sa­moin kuin Jeesuksen ja alku­seu­ra­kunnan itse­ym­mär­ryk­sestä. Tietysti valtavan suuri vai­ku­tus oli Jeesuksen asen­teel­la. Jeesus oli peri­aatteessa avoin myös ei-juutalaisille – Juma­lan suunnitelmien mu­kaan pelastus avautuisi lo­pul­ta koko maailmalle.

Väitöstilaisuuden jälkeen kes­kus­telin vastaväittelijäni, ir­lan­tilaisen professori Sean Frey­nen kanssa Jee­suk­sen ja al­ku­seurakunnan missiosta. Näyt­tää siltä, että moderni lä­he­tysajattelu on hyvin ju­lis­tus­keskeistä. Juu­talaisten, Jee­suksen ja alkukristittyjen mis­sioon kuului paljon, paljon muu­takin kuin vain julistusta. Jee­suk­sen missio toteutui hänen teoissaan, paran­ta­mi­sis­saan, matkoissaan, ate­ri­oin­nissaan ja lopulta hänen ris­tin­kuo­lemassaan, jossa hän antoi henkensä ”kootakseen yh­teen kaikki hajallaan olevat Ju­malan lapset”, Joh. 11:52. Sa­moin alkukristittyjen mis­sion ydin oli muualla kuin ju­lis­tustyössä. Ydin oli seu­ra­kun­nassa, joka veto­voi­mai­se­na kiinnosti pikkuhiljaa naa­pu­ria ja kylän muita asukkeja. Ajan mittaan väki lisääntyi ja niin ko­dissa kokoontuvan seu­ra­kunnan paikalle rakentui kirk­ko­rakennus. Tämä on kuva alkuseurakunnan mis­si­oista ja kasvusta.