Marttyyrien merkitys

Tänään on marttyyrien muistopäivä. Marttyyrit ovat antaneet uskostaan ja rakkaudestaan suurimman todistuksen. He ovat todellisia todistajia – Kristuksen todistajia niin kuin Stefanus, Paavali, Pietari, Justinos, Ignatios, Polykarpos ja lukemattomat muut. Ensimmäiset kristityt ymmärsivät uskon vuoksi kuolemisen pyhänä uhritoimituksena ja liturgiana eli jumalanpalveluksena. Paavali tiesi, että hän kuolisi marttyyrina. Hän kirjoittaa meille näin: ”Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne”, Fil. 2:17. ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava tulemisensa päivänä…”, 2. Tim. 4:6-8.

Pietari ja Paavali opettivat, että kirkko on Herran temppeli – kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Kirjeissään Paavali kertoo missiostaan papillisena uhripalveluksena ja liturgiana. Hän myös kehottaa kaikkia kristittyjä tähän samaan tapaan: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla”, Room. 12:1. Jakeessa Room. 15:16 hän kertoo pakanamissiostaan: ”Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.”

Tällainen puhe papillisesta uhripalvelusta ja hyvistä uhreista tuntuu monien nykykristittyjen korvissa kummalliselta. Mitä ihmettä Paavali tarkoitti? Pitäisikö tällainen puhe ohittaa pelkästään kuvainnollisena, puhtaasti hengellisenä kielenkäyttönä? Pitäisikö nämä puheet ottaa kirjaimellisesti niin, että kulttipalvelu ja papilliset uhrit kuuluvat kristityn elämään? Paavali ja monet varhaiset kristityt ymmärsivät asian varmasti niin, että uhripalvelu kuuluu oikeasti kristityn elämään, ja myös marttyyrikuolema oli pyhä uhritoimitus.

Antiokian piispa Ignatios, joka kuoli marttyyrina vuonna 117, kirjoittaa näin: ”Sallikaa minun olla petojen ruoka, sillä niiden avulla minun on mahdollista päästä osalliseksi Jumalasta. Minä olen Jumalan vilja, ja petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi, jotta minut havaittaisiin Kristuksen puhtaaksi leiväksi… Rukoilkaa Kristusta hartaasti minun puolestani, jotta minut voitaisiin havaita mainitsemieni välineiden avulla Jumalalle uhratuksi”, Ign. Room. 4:1-2. ”Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen”, 6:1. ”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö!”, 7:2.

Smyrnan piispa Polykarpos kuoli roviolla joskus 150-luvulla. Teloituspaikalla hänelle annettiin mahdollisuus kieltää uskonsa ja säilyttää henkensä: ”Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: ’Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!’, Polykarpos lausui: ’Jo 86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut”, Polykarpoksen Marttyrio 9:3.

Polykarpoksen marttyyrikuolema nähdään selvästi kultillisena uhrina Jumalalle – kuten Pol. Martt. 14 nähdään: ”…näin sidottuna hän oli kuin ylevä oinas, joka on valittu suuresta laumasta uhriksi, otollinen, Jumalalle valmistettu polttouhri.” Tässä tuomitussa tilassa Polykarpos rukoili ”uhrirukouksensa”: ”Herra Jumala… minä ylistän sinua siitä, että olet katsonut minut tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun… Kunpa minut otettaisiin sinun edessäsi tänään näiden joukkoon lihavana ja otollisena uhrina sen mukaan kuin olet kaiken ennalta valmistanut ja ilmoittanut ja pannut täytäntöön, sinä luotettava ja totinen Jumala”, 14:2.

Kirjassaan Jesus of Nazareth (2011) paavi Benedictus XVI kirjoittaa kristittyjen marttyyriudesta mielenkiintoisesti – heidän marttyyrikuolemansa ikään kuin liitetään Kristuksen uhrikuolemaan ristillä. Nämä asiat ovat tänään varmaan ajankohtaisempia kuin koskaan. Kristityt kantavat tänäänkin ristiä ja joutuvat kieltämään itsensä – heidät/meidät on yhdistetty ristiin. Nyt jouluna 30 kristittyä kuoli kun militanttimuslimit räjäyttivät pommin katolisessa joulumessussa Nigeriassa. Pappi ja teologi Dietrich Bonhoeffer on varmasti kuuluisin luterilainen marttyyri. Hänet teloitettiin Natsien keskitysleirillä vuonna 1944. Bonhoeffer on tuttu suomalaisille varsinkin virrestä 600, jonka hän kirjoitti vankilassa vähän ennen kuolemaansa.

Tuomio tulee - tekeekö Jeesus ihmissuhteista pelastuskysymyksen?

Julkaisen tässä saarnan poikasta tämän viikon - tuomiosunnuntain - teeman pohjalta. Taustatekstinä on Matt. 25:31-46.

Veljet, miten me suhtaudumme tänään veljiimme? Tästä asiasta Jeesus puhuu. Tulee päivä, jolloin Kristus tulee kirkkaudessa pilvien päällä enkelien kanssa. Hänen valtaistuimensa, hänen eteensä kootaan kaikki maailman ihmiset. Kaikki tuomitaan – vanhurskaat ja Isän siunaamat pääsevät taivasten valtakuntaan, kirotut taas joutuvat ikuiseen tuleen paholaisen kanssa. Koska Jeesus puhuu näin vakavista ja meitä kaikkia koskevista asioista, haluamme ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.

Tässä Jeesuksen tuomiopuheessa ihmissuhteista näyttää tulevan pelastuskysymys. Se, miten suhtaudumme Kristuksen veljiin ja sisariin, kertoo, miten suhtaudumme Kristukseen. "Kaiken, minkä olemme tehneet yhdelle näistä vähäisismmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", sanoo Kristus valtaistuimeltaan. Ihmissuhteet eivät ole vain ihmisten välisiä, heidän asioitaan, vaan ne koskettavat suoraan itse Kristusta. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Joka tekee syyttä pahaa ihmiselle, häpäisee Jumalan pyhää kuvaa. Tämän vuoksi Sananlaskuissa, 17:5, sanotaan, että ”joka köyhää pilkkaa, herjaa hänen Luojaansa.” Kristuksen kautta tämä Jumalan kuva meissä on kirkastunut. Paavali sanoo meistä kristityistä näin: Jumala ”valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan”, 2. Kor. 3:6. Näin siis Paavali kertoo, että Kristuksen kasvot loistavat Jumalan kirkkautta meidän sydämessämme ja sielussamme.

Muistamme, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Tämän ruumiin pää on Kristus, joka istuu taivaassa Jumalan oikealla puolella. Se, miten me suhtaudumme Kristuksen ruumiin vähäisiin jäseniin täällä maan päällä, kertoo, miten me suhtaudumme itse Kristukseen. Nämä jäsenet, meidän veljet, ovat täällä kodittomia, köyhiä, nälkäisiä, janoisia, vainottuja, alastomia ja yksinäisiä. Heidän sydämessään ja sielussaan asuu kuitenkin Kristus.

Kirkkoisä Augustinus (350-430 jKr.) arvelee Jeesuksen sanovan viimeisellä tuomiolla pahoille ihmisille näin: ”’Minä olin asettanut vähäiset köyhäni maan päälle teitä varten. Minä, heidän Päänsä, hallitsin taivaassa Isäni oikealla puolella – mutta maan päällä minun jäseneni näkivät nälkää. Jos olisitte antaneet minun jäsenilleni syötävää, lahjanne olisi saapunut Päänkin luokse. Osoittaessani vähäisille köyhilleni paikan maan päälle asetin heidät läheteiksi tuomaan teidät hyvät tekonne aarrekammiooni. Ette ole panneet heidän käsiinsä mitään, siksi teillä ei ole minun luonani mitään omaisuutta.”

Usein me kristityt olemme pohtineet sitä, kuinka Jeesus on todellisesti läsnä ehtoollisviinissä ja leivässä. On hyvä muistaa ja ymmärtää, että elävä Vapahtaja on läsnä myös kaikissa veljissään ja siskoissaan, aivan niin kuin hän on oikeasti läsnä ehtoollisleivässä ja viinissä. Hän asuu Pyhän Hengen kautta meidän sydämessämme. Paavalin mukaan Kristuksen kasvot loistavat Jumalan kirkkautta meidän sydämessämme. Tämä kirkkaus on kätkettynä meissä, saviastioissa.

Kun luin Paavalin kirjeitä Jeesuksen tuomiopäiväpuheen valossa, niin huomasin, kuinka valtavasti Paavali painottaa juuri veljien auttamista. Hän kertoo Makedonian uskovista, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä, mutta silti, Kristuksen armon inspiroimina ja koskettamina, he ”osoittivat runsasta anteliaisuutta”. ”Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa. Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, PYHIEN AVUSTAMISEEN”, 2. Kor. 8:1-4. Hän sanoo korintin uskovista: ”minun on oikeastaan tarpeetonta kirjoittaa teille PYHIEN AVUSTAMISESTA”, 9:1. Paavali sanoo, että heidän palvelus pyhiä kohtaan on ”todistus uskostanne”, ja sillä te ”tunnustatte kuuliaisuutta Kristukselle”, 9:13. Efesolaisista uskonveljistä Paavali kirjoittaa, että ”saatuani kuulla teidän uskostanne Herraan Jeesukseen ja rakkaudestanne KAIKKIA PYHIÄ kohtaan olen lakkaamatta kiittänyt Jumalaa”, Ef. 1:15. Nämä kristityt olivat sisäistäneet sen, mistä Jeesus puhui: ”sen, mitä te olette tehneet yhdellekin näistä vähäisistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” ”Joka antaa yhdellekin näistä vähäisimmistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.”

Pitää muistaa, että Jeesus ei käske meidän tekemään mitään sellaista, mitä hän ei itse tee. Jeesus on itse se, joka ruokki nälkäiset elämän leivällä, juottaa janoiset elämän veden lähteellä, antaa meille pelastuksen vaatteet, parantaa sairaat, tuo lohdutuksen sanoman vangituille ja yksinäisille. Annetaan elävän Vapahtajan elää ja vaikuttaa, toimia ja tehdä meissä hyvää työtään.

Kaiken tämän pohdinnan lopuksi, näyttää siltä, että viimeisellä tuomiolla meiltä pyydetään yhtä asiaa - agape-rakkautta. Se on Jumalan ominaisuus - sitä ei ihmisellä ole itsestään, vaan se on Herran lahja meille. Ilman tätä Kristuksen rakkautta seurakunnassa ja meissä ei tapahdu mitään hyvää: "Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen", Room. 5:5.

Paavali ei kestä, jos sinä et kestä uskossa

1. Tess. 3:1-13

”Uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa”, näin moni kertoo vakaumuksestaan. Apostoli Paavali ei olisi ikinään hyväksynyt tuollaista ”uskontunnustusta”. Paavali rukoili, että seurakuntalaisten usko ei sortuisi. Hän halusi vahvistaa ja rohkaista heidän uskoaan. Paavali ei ”enää kestänyt kauempaa” epätietoisuutta ”veljiensä” uskon kestävyydestä. Hän pelkäsi, että heidän uskonsa sortuu, 3:2-3, 5. Jakeessa 2. Kor. 11:28 hän kertoo, kuinka ”minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.” Seurakuntalaisten usko oli Paavalille elämän ja kuoleman kysymys (3:8). Seurakuntien uskonkriisi oli Paavalin uskonkriisi.

Paavalilta opimme, että kristittyjä pitäisi yhdistää sama apostolinen usko. Kristuksen apostolit kuten Pietari, Paavali ja Johannes levittivät tämän apostolisen uskon koko maailmaan, ja sen ytimessä oli usko Kristukseen. Jeesus sanoi sairaalle ihmiselle: ”Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot.” Se, miten ja mihin me uskomme, on tosi tärkeää. Seurakuntalaiset eivät kestä, jos heidän uskonsa sortuu, ja Paavali ei kestä, jos he eivät kestä.

Miksi jumalanpalveluksessa tunnustetaan aina apostolinen uskontunnustus?

Tätä liftari-kirjoitusta tehdessäni todella heräsin jälleen pohtimaan apostolista uskontunnustusta. Jo UT:sta löytyy uskontunnustuksia ja niiden kaavailuja. Jakeessa Room. 10:9 on yksi kaikkein varhaisimmisita uskontunnustuksista: "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva." Uskontunnustuksissa painotetaan aina, että Jeesus on Herra. Vain ihminen, jossa asuu Herran Henki, voi tämän tunnustaa. Kristuksen Herruus on ehdotonta ja täydellistä. Tämän vuoksi kristitylle kukaan muu ei voi olla samassa täydessä mielessä Herra, kuin Kristus. Keisari ei ole Herra, ei raha, ei mikään muu "jumaluus", ei mikään poliittinen johtaja tai puolue. Herruus kuuluu vain Kristukselle.

Jakeessa 1. Kor. 8:6 mainitaan yhdenlainen uskontunnustuksen kaavio:

"Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät."

Yritän taas ymmärtää Paavalia - lyhyitä selityksiä hänen kirjeisiinsä

1. Tess. 2:13-20

Paavalin aikana evankeliumi levisi koko maailmaan. Kaikki oli uutta, eikä seurakunnilla ollut tuttuja ja turvallisia rutiineja. Esikuvia tarvittiin. Paavali sanoo, että Tessalonikan seurakunta ”pitää esikuvanaan Juudassa” olevia seurakuntia. Molemmat joutuvat kokemaan vainoa, mutta molemmat luottavat Kristukseen. Apostolien tekojen luvussa 2 Jerusalemin seurakunta asetetaan kuin malliseurakunnaksi kaikille muille (Ap. t. 2:42-47). Paavali kirjoittaa, että myös Tessalonikan seurakunta toimii esikuvana. Heistä ”tuli esikuvia kaikille Makedonian ja Akhaian uskoville”, 1:7-8.

Tuollainen kansainvälinen esikuvallisuus on aikamoinen kunniatehtävä! Tämä seurakunta oli yhtä aikaa kodikkaan lämmin paikallisseurakunta ja kuitenkin se oli osa suurta Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa. Sillä oli kansainvälinen merkitys. Varsinkin nyt globaalissa maailmassa seurakunnilla on kansainvälinen merkitys. Yli kansallisten rajojen olemme veljiä.

Minkälaista mallia sinun kotiseurakuntasi näyttää muille seurakunnille?
Millaista esikuvaa Afrikan monet seurakunnat näyttävät meille Pohjolan seurakunnille?

Tästä löydät ajatuksia herättävän blogin nykyisestä paavista, Benedictus XVI:sta, joka ihailee Luttheria.

Jatkan taas Paavalin kirjeen lyhyttä kommentointia

1. Tess. 2:1-12
Näissä jakeissa Paavali moneen otteeseen viittaa omaan kristilliseen vaellukseensa ja sanoo yleisölleen: ”tiedättehän itsekin”, ”muistattehan”, ”te voitte todistaa” ja ”niin kuin tiedätte”. Paavali halusi, että ”veljet” eivät vain eläisi niin kuin hän opettaa, vaan myös niin kuin hän elää. Jumala ei puhu seurakunnalle vain sanansa vaan myös esikuvien kautta. Opettajat ovat aivan erityisesti esikuva-asemassa (1. Tess. 1:6; 1. Kor. 4:16-17). Tämän vuoksi ei ole todellakaan samantekevää, miten Sanan opettaja elää. Heprealaiskirjeessä meitä kehotetaan ”muistamaan johtajiamme, jotka julistivat meille Jumalan sanaa.” Meidän pitää ottaa oppia heidän elämäntavastaan ja asettaa heidän uskonsa esikuvaksemme. Hepr. 13:7.
Eräs sotiemme kenraali totesi, että ”suomalaisia pitää johtaa edestä” – omalla esimerkillä. Seurakunnan suhteen Paavali olisi sanonut tähän aamen.

Muistele Paavalin elämää ja mieti, millainen esikuva hän on meille.
Nykyään tällaista esikuvallisuutta ei oteta kovinkaan tosissaan ainakaan hengellisten opettajien piireissä, mutta silti tavalliset seurakuntalaiset usein tarkkailevat pappien ja opettajien elämää siinä missä kuuntelevat heidän opetuksiaan. Jos joku pappi törppäilee pahasti, niin hänen esikuva-asemansa tekee hölmöilystä tai ilkeilystä vielä pahempaa. Tarvitsemme tänään paljon hyviä esikuvia eikä vain hyviä puheita.

Lyhkäsiä selityksiä Paavalin kirjeeseen

1. Tess. 1:1-10

Eräässä elokuvassa mafiapomo sanoo hyvälle agentilleen: ”olet mukava ja hieno mies, mutta et kuulu perheeseen.” Paavali oli juutalainen ja taustaltaan fariseus. Tessalonikan seurakuntalaiset olivat suurimmilta osin taustoiltaan aivan eri maata. He olivat entisiä pakanoita ja epäjumalien palvojia. Heillä ei ollut hienoa ja jaloa taustaa. He olivat ihmisiä, jotka juutalaisten silmissä olivat täysin ulkopuolisia (Ef. 2:12).

Nyt Paavali kuitenkin näyttää, että Kristukseen uskoen myös pakanat voivat kääntyä Jumalan puoleen ja hylätä epäjumalansa (1:9). Näin heistäkin tulee osa pyhää perhettä. Tässä kirjeessä Paavali silmiinpistävästi käyttää näistä pakanuudesta kääntyneistä kristityistä perheenomaisia kuvauksia. He ovat ”Jumalalle rakkaita veljiä”, jotka elävät ”Isän Jumalan” yhteydessä. He laittavat toivonsa Jumalan ”Poikaan”. Heidän luonaan Paavali on ollut ”kuin lapsiaan hoivaava äiti” (2:7). Näillä hellillä, perheenomaisilla sanoilla Paavali kertoo, että Kristuksen tähden nämä entiset ulkopuoliset ovat tulleet sisälle. He kuuluvat totisesti Jumalan omien joukkoon.

Tiesitkö, että se on aika huiman suuri juttu, että me saadaan rukoilla Isä meidän?

Miksi ensimmäisiä kristittyjä vainottiin?

Tähän löytyy varmasti useita syitä, mutta törmäsin yhteen olennaiseen syyhyn äskettäin Paula Fredriksenin kirjassa Jesus of Nazareth (1999). Tiedämme juutalaisista ja roomalaisista lähteistä, että juutalaisuus veti antiikin aikana useita kreikkalaisia ja pakanoita puoleensa. Jotkut ovat arvioinneet, että jopa 10% Rooman valtakunnan asukkaista koostui juutalaisista. Tämä on aivan varmasti liian suuri luku, mutta joka tapauksessa juutalaisia oli kohtalaisen paljon ympäri Diasporaa. Josefus, ensimmäisen vuosisadan historian kirjoittaja, kertoo, että Damaskoksessa ja Antiokiassa uset kreikkalaiset kävivät synagogissa ja sympatiseerasivat juutalaisuuden ja juutalaisten kanssa. He olivat jossain määrin käännynnäisiä ja ns. ”Jumalaa pelkääviä” pakanoita. Apostolien teoissa kerrotaan, että eräänä sapattina Pisidian Antiokian synagogan luo kerääntyi melkein koko kaupunki, kun Paavali julisti siellä evankeliumia, Ap. t. 13:14, 43-45. Se oli siis kohtalaisen tavallista, että jotkut pakanat pyörivät synagogan ympärillä. Meille kerrotaan, että heitä kiinnosti juutalainen uskonto, Raamattu, kansa ja filosofia.

Muinaisen Rooman valtakunnan aikana ihmisillä ei juuri ollut uskonnon vapautta, vaan uskonpakko. Ei-juutalaisten oli pakko osallistua pakanalliseen valtionuskontoon ja eri jumalien palvontaan – tämä kuului sen ajan kulttuuriin. Juutalaiset olivat kuitenkin saaneet itse keisarilta erityisvapauden olla osallistumatta näihin pakanallisiin rientoihin. Keisari oli antanut juutalaisille poikkeusluvan harjoittaa omaa uskontoaan. Juutalaisilla oli siis lain suoja olla osallistumatta pakankultteihin. Tuona aikana kaikkeen viralliseen toimintaan liittyi uhritoimituksia jonkun jumalan kunniaksi. Jos joku pakana sanoutui irti näistä arkipäiväisistä uhreista Zeukselle, Afroditalle, Jupiterille tai jollekin muulle jumalalle, niin hän saisi kovia syytteitä. Mahdollisesti hänet tuomittaisiin rikolliseksi, jumalankieltäjäksi, ateistiksi ja epäluotettavaksi maanpetturiksi. Paula Fredriksenin mukaan ensimmäiset kristityt joutuivat näiden syytteiden kohteiksi, ja tämä on yksi iso syy, miksi heitä vainottiin. He astuivat pois panallisuudesta, mutta he eivät astuneet juutalaisuuden lainsuomaan turvaan, vaan jäivät kaikkien silmätikuiksi vaaralliselle ei-kenenkään-maalle.

Kreikkalaisia siis pyöri synagogeissa ja he tulivat kuuntelemaan juutalaisia oppineita, mutta vain hyvin harvoin he kääntyivät täysin juutalaisuuteen. Vain todella harvoin joku pakana kääntyi ja otti ympärileikkauksen. Juutalaiset oppineet eivät ilmeisesti vaatineet tai edes toivoneet niin rajua irtiottoa ja totaalista kääntymystä pakanoilta. Tietysti eräät harvat radikaalit juutalaiset vaativat, että pakanat kääntyvät juutalaisuuteen ihan oikeasti ja ottavat tämän merkiksi ympärileikkauksen. Saul tarsoalainen saattoi hyvinkin kuulua tuollaisiin ääripään miehiin ennen omaa kääntymystään. Hänhän kirjoittaa, että ”veljet, jos minä tosiaan yhä julistan ympärileikkausta, miksi minua sitten vainotaan?” Gal. 5:11. Paavali on siis ennen julistanut ympärileikkausta, mutta nyt hän ei enää julista sitä, vaan sanomaa rististä.

Paavali myös sanoo kirkkaasti, että ”joka antaa ympärileikata itsensä..., on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä”, Gal. 5:3. Ympärileikkauksella käännynnäisestä tulisi juutalainen – hänen koko identiteetti muuttuisi pohjia, kansallisuutta ja uskontoa myöten. Hän astuisi Rooman lain suojiin siinä mielessä, että nyt juutalaisena hänelle hyväksyttäisiin tämä uuden identiteetin mukainen elämäntapa. Hänen ei pitäisi ottaa osaa keisarkulttiin tai epäjumalien palvontaan ja pakanallisiin uhritoimituksiin, jotka olivat tuona aikana Rooman valtakunnassa arkipäivää.

Paavali kuitenkin vaatii ja määrää, että pakanuudesta kääntynyt Jeesuksen Kristuksen seuraaja ei saa missään nimessä ottaa ympärileikkausta. Tästä huolimatta hänen on kuitenkin hylättävä pakanallisuus, hänen on luovuttava epäjumalista ja pakanallisista uhreista. Paavali kirjoittaa innoissaan 40/50-luvun vaihteessa Tessalonikian seurakunnalle siitä ”mihin meidän käyntimme teidän luonanne johti: te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa”, 1. Tess. 1:9.

Paula Fredriksen toteaa, että Paavali johdatti ja kutsui nämä ensikristityt hullun vaaralliselle tielle. Hän kehotti heitä astumaan ulos pakanallisuudesta, ja niin myös tuon ajan yhteiskunnallisesta turvaverkostosta. He eivät saisi mennä juutalsuuden turviin - Roomalaisen lain suojiin. Heidän piti astua pakanuuden ja juutalaisuuden välissä olevalle ei-kenenkään-maalle. He olivat täysin lainsuojaamattomia. Heitä vihattiin ja vainottiin, koska he hylkäsivät pakanallisuuden, tavanomaiset jumalat ja uhrit. On helppo ymmärtää, että tuolla ei-kenenkään-maalla, heikoilla kristityillä oli kova kiusaus ottaa ympärileikkaus ja muuttua Jeesukseen uskoviksi juutalaisiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Jeesus, Pietari, Paavali ja Johannes, samoin kuin koko UT, todistavat, että Kristuksen seuraajan tie ei ole helppo, mutta se on ainut tie taivaan Isän luo.

Loppuun lainaus Paulalta, jonka käännän itse englannista suomeksi, 1999, 134:
"Paavalille se tosiasia, että hänen Kristuksessa olevat ei-juutalaiset (=Gentiles-in-Christ) pystyivät kieltämään epäjumalansa ja sen toiminnan, minkä juutalaiset yhdistivät epäjumalanpalvontaan, vaikutti ihmeeltä. Kyseessä oli todella juuri ihme. Se, että he kääntyivät Jumalan puoleen, omaksuivat juutalaisen etiikan - seksuaalisen siveellisyyden, monogamian, köyhien tukemisen jne., oli, näin Paavali uskoi, merkki siitä, että heissä asui Jumalan Pyhä Henki, Room. 8:9; Gal. 4:6. Kristityt ei-juutalaiset (=Christian Gentiles), jotka elivät tällä uudella ihmeellisellä tavalla, olivat Paavalille selvä todiste siitä, että Jumalan valtakunta oli varmasti tulossa, ja että Messias oli todellisesti jo tullut, ja että hän tulisi kohta uudelleen."

Siunaus vaatii joskus kipeitä muutoksia

Watchman Nee kirjoitti kirjassaan Elämän rikkautta Kristuksessa, että Jumala aina murtaa sen, minkä hän siunaa. Aabraham siunataan, ja heti tämän jälkeen ’synkkä kauhu valtasi hänet’, 1. Moos. 15:5 – 7, 13. Penuel siunasi kovan kamppailun jälkeen Jaakobin Jabbokin joella. Tämän siunaamisen yhteydessä Jumala muljautti sijoiltaan Jaakobin lonkan, 1. Moos. 32:26 – 32. Jeesus otti ’leivän siunasi, ja mursi sen.’ Jeesus murrettiin ristillä siunaukseksi kaikille kansoille.

Eilen kirjoitin Joonasta, jonka seurauksena mieleen tuli Paavali, joka taisteli kiivaasti Jumalan Mooseksen lain, temppelin ja liiton – Jumalan puolesta. Tiukkana fariseuksena hänelle oli varmasti tosi tärkeätä erottautua ei-juutalaisista, ja varsinkin selvästi syntisistä sellaisista. Kristus kuitenkin ilmestyi Paavalille, ja hän sai tehtäväkseen julistaa evankeliumia nimenomaan pakanoille. Joonassa ja Paavalissa on siis jotain yhteistä. Molemmat joutuivat julistamaan pelastuksen sanomaa sellaiselle porukalle, jota he olisivat mielummin vainonneet. Pointti on kuitenkin siinä, että Paavali sai kokonaan uuden identiteetin. Hänestä tuli Jumalan lapsi, hän sai uuden sydämen, synnit anteeksi, hänestä tuli uuden liiton jäsen, hänestä tuli uusi luomus, hänestä tuli valo pimeyteen, astia, jonka kautta Kristuksen kirkkaus loistaa tähän maailmaan, jne. Tällainen identiteetti kuuluu muuten kaikille Kristuksen omille. Kaikki riippui siitä, että Paavali yhdistettiin Kristukseen, hän sai Pyhän Hengen. Häntä ei, niinkuin ei kristittyjä ylipäätänsäkään, voi ymmärtää pelkästään luonnollisin, inhimillisin tavoin. Kristuksen omien suhteen pitää ottaa yliluonnollinen Jumala, ja hänen antamansa siunaus huomioon.

Paavalille tuli varmasti äärimmäisen kova identiteettikriisi tämän uuden kutsumuksensa myötä. Enää hänen ei pitäisi vainota Jeesukseen uskovia juutalaisia, vaan hänen pitäisi tukea, opettaa ja rohkaista heitä. Tämän lisäksi hänen pitäisi johdattaa myös pakanoita Kristuksen ja Jumalan yhteyteen. Hän sai mahtavan hienon tehtävän, mutta se vaati aika kovaa nöyryyttä ottaa tuo siunaus vastaan, eli suostua siunattavaksi, ja Jumalan tahdon välikappaleeksi.

Focus your energy - seurakunnan tehtävänkuva

Olen kirjoitellut vähän aikaisemmin Jeesuksen ja vähän Paavalinkin tehtävänkuvasta. Otsikkona on ollut Focus your energy - Jeesuksen tehtävänkuva. Jeesuksen ja Paavalin tehtävänkuvan lisäksi on tosi olennaista kysyä itseltään: mikä on minun tehtävänkuva, visio ja tarkoitus? En aio vastata tähän nyt omalta osaltani seikkaperäisesti, vaan vastaan yleisemmin siihen kysymykseen, mikä on seurakunnan tehtävänkuva maailmassa. Tähän voisi kuluttua vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta haen tällä kertaa vastausta vain (ja lähes ainoastaan) Efesolaiskirjeestä..

'Katsokaa tarkoin, miten elätte: älkää elätkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Käyttäkää oikein jokainen hetki.' Ef. 5:15 - 16. Ekaksi lienee tarpeellista todistaa, että Paavali tosiaan haluaa, että pyhä ihminen elää juuri jollain tietyllä tavalla - pyhällä tavalla. Meidät on valittu olemaan 'pyhiä ja nuhteettomia', ja elämään 'Jumalan kirkkauden ylistykseski', 1:4, 12. Meidät on luotu ja otettu Kristuksen yhteyteen tekemään niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut, 2:10. Me olemme osana Kristuksen ruumista, olemme kiviä rakennuksessa, joka rakentuu 'Herran pyhäksi temppeliksi', 2:20 -21.

Paavali kertoo, että Kristus on antanut seurakunnalle tiettyjä palvelijoita kuten profeettoja, apostoleja, opettajia.. 'varustaakseen KAIKKI seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen', 4:11 - 12. Tarkoitus on, että koko ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa, kun KAIKKI SEN JÄSENET toimivat omien tehtäviensä mukaan, 4:16. Tästä seuraa se, että seurakunnassa ei pitäisi olla vapaamatkustajia eli toimeettomia ihmisiä, jotka eivät jollain lailla palvele seurakuntaa. Seurakunta on parhaillaan jonkinlainen rikastuttava yhteisö, jonka jäsenenä yksilö voi elää todeksi parhaalla mahdollisella tavalla oman erityiskutsumuksensa. Filosofisesti sanottuna tässä Jumalan rikastuttavassa ja luovassa yhteisössä jokainen (ruumiin) jäsen pääsee oikeutuksiinsa koko ruumiin parhaaksi. Saat elää todeksi oman partikularisuutesi yhteisön, ruumiin, hyväksi;)

Paavali puhuu siitä, että pyhien tulee hylätä vanha elämäntapansa ja vanha minänsä ja uudistua mieleltään ja hengeltään 'ja pukea ylle uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo', 4:22 - 24. Tätä uuden ihmisen elämää leimaa oikeudenmukaisuus ja totuus. Ja sitten Paavali antaa pitkän listan käytännön ohjeita, 4:25 - 32: älä varasta, älä valehtele, sovi riidat, hylkää katkeruus, jne. Esikuvaksi asetetaan uudelle ihmiselle sopiva esikuva eli Jumala! 5:1. Uusi ihminen on siis kutsuttu todelliseksi Jumalan kuvaksi. Hän käyttäytyy kuin Jumala, hän antaa anteeksi kuin Jumala, koska Jumala on antanut hänelle anteeksi 4:32, hän loistaa Herran valoa, 5:8. Jatkuvasti hän 'pyrkii saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista', 5:10. Hän 'antaa Pyhän Hengen täyttä' itsensä ja hän veisaa yhdessä seurakunnan kanssa psalmeja ja muita lauluja, kiittäen Jumalaa Jeesuksen Kristuksen nimessä, 5:18 - 20.

Hän vahvistuu Herrassa ja ottaa voimakseen hänen väkevyytensä, 6:10. Hän pukeutuu Jumalan taisteluvarustukseen, 6:11.

Hmm.. kiinnostaisiko sinua tuonkailtainen tehtävänkuva ja visio? Siinä ei ole kyse sooloilusta, vaan siitä, että ihminen toimii osana seurakuntaa, jonka kautta Jumala toimii tässä maailmassa. Tämä on seurakunnan tehtävänkuva, johon myös minä ja toivottavasti sinäkin kuulut.

Toivon, että seurakunta voisi olla ihmisten yhteisö, jossa ihmiset ihailevat Jumalaa Kristuksessa. Ihminen muuttuu sen näköiseksi, mitä hän palvoo ja ihailee. Toivon, että näissä ihmisissä näkyisi entistä enemmän Jumalan piirteitä. Jumalan kasvojen heijastusta, niin kuin Jumalan kuvassa. Toivon, että he pukeutuisivat ja käyttäytyisivät kuin esikuvansa - maailman vuoksi. Ef. 5:1, 6:11.

Tie täydellisyyteen

Jeesuksen antamat eettiset ohjeet ja vaatimukset olivat kaikkea muuta kuin helppoja. Jeesus toivoi yksinkertaisesti täydellisyyttä. ‘Olkaa siis täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.’ Matt. 5:28. Tämän ajatuksen tai vaatimuksen mukaan ihmisen kuuluu imitoida eli matkia taivaallista Isäänsä. Mooseksen laissa, jota Jeesus luki ja noudatti ainakin pääpiirteissään, (olen kyllä sitä mieltä, että Jeesus noudatti sitä täydellisesti) esiintyy useasti toistuva käsky: 3. Moos. 19:2 ’Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.’ ’Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä, ja siksi teidän tulee pitää itsenne puhtaina ja pyhinä.’ 3. Moos. 11:44. Muita tällaisia kohtia löytyy jakeista 3. Moos. 20:7 ja Uudesta testamentista jakeista Jaak. 1:4 ja 1. Piet. 1:16. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo vielä eräälle rikkaalle nuorukaiselle, Matt. 19:21: ‘jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.’ Mooseksen lain pyhyys-vaatimus on kai aika lähellä Jeesuksen täydellisyys-vaatimusta. ‘Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne.’ Eli olkaa, niin kuin taivaallinen Isänne. Olkaa yhtä armollisia, yhtä oikeudenmukaisia, yhtä viisaita, yhtä pyhiä, yhtä loistavia.. Imitatio Dei - Imitatio Kristi - Jumalan kuva. Loistakaamme taivaallisen Isämme valoa tähän maailmaan.
Jakeiden Matt. 25:34 - 38 mainitsemat ‘Isäni siunaamat’ ovat juuri tuollaisia ihimisiä tai ‘lampaita’, jotka tekevät itse asiassa taivaallisen Isänsä tekoja maan päällä. He kulkevat Psalmin 146 viitoittamalla tiellä tehden Jumalan tekoja: hankkivat oikeutta sorretuille, antavat leipää nälkäisille, vapauttavat kahlitut, antavat sokeille näön, antaa onnettomille toivon, suojelee muukalaisia, tukee leskiä ja orpoja.. He toisin sanoen seuraavat Jeesusta.
Mutta mitäs me? Entä jos, niin kuin minä, tuntee olevansa aika huono ihminen? Paavali oli aikamoinen pyhimys, mutta hänkin kirjoitta: ‘en tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut TÄYDELLISEKSI.’ ‘Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen.’ Fil. 3:12. Heprealaiskirjeen jakeet kuten, Hepr. 7:19, 28 ja 10:14, ovat alkaneet avata minulle tätä vaikeaa kysymystä täydellisyydestä. Jakeessa Hepr. 7:19 sanotaan, että ‘eihän laki tehnyt mitään TÄYDELLISEKSI. Sen tilalle me olemme saaneet parempaa: toivon, joka antaa meille uskalluksen lähestyä Jumalaa.’ Vähän tämän jälkeen sanotaan, että, 7:28, ‘lakia myöhemmin vannottu vala nostaa ylipapiksi Jumalan Pojan, joka on saavuttanut ikuisen TÄYDELLISYYDEN.’ Jännällä tavalla Jeesus on (Hepr. 5:9) ’saavuttanut täydellisyyden’ ja näin hänestä on tullut ‘iankaikkisen pelastuksen tuoja’. Ja Jeesus, meidän täydellinen ylipappimme, Hepr. 10:14, ‘on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi TÄYDELLISIKSI ne, jotka pyhitetään.’
Eli meidät on jo tehty täydelliseksi, Jeesuksen tähden. Annetaan tämän täydellisyyden ottaa meidät valtaansa, eletään se todeksi, mitä me ollaan Jeesuksen, täydellisen ylipappimme, ja täydelliseksi tekijämme tähden. Kyse on siis taas identiteetistä. ‘Tule siksi, joka jo olet.’ Elä täydellisyytesi mukaan, elä uuden luontosi mukaan Kristuksessa. Johanneksen kirjeessä tämä kaikki on jollain lailla ilmaistu kauniisti, 1. Joh. 4:17: ‘Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellaisen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa.’
Paavalin lailla mekin voimme jollain ihmeen voimalla (Fil. 1:6) ‘luottaa siihen, että Jumala, joka on teissä (meissä) aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.’ Kts. myös:1. Kor. 1:8, Kol. 1:22. Paavali tosiaan näki kääntyneissä ja Kristuksen Herruuteen alistuvissa ihmisissä jotain aivan ihmeellisiä Jumalan mahdollisuuksi. Herra avakoon meidänkin silmämme näkemään nämä mahdollisuudet.