Sankarit ja huijarit Karmelin Israel-kongressissa

Viikonloppuna (23.–25.5) Mikaelin seurakunnalla on Karmelin järjestämä Israel-kongressi Virtaa Siionista! Mukana on erittäin mielenkiintoinen ja tasokas puhujakaarti. Pääpuhujana on Israelista eversti evp. Orly Gal, joka kertoo johtamansa järjestön työstä terrorismin uhrien parissa. Åbo Akademin opettajia on hyvin paikalla.

Itse pidän lauantaina opetuskanavan huijareista ja sankareista Kuninkaiden historiassa. Tervetuloa mukaan! Pienenä maistiaisena katsotaan, oliko kuningas Jerobeamissa sankari- vai huijariainesta (1. Kun. 12-13). Kun legendaarinen kultakuningas Salomo kuoli, valtaistuimelle istuutui hänen poikansa Rehabeam. Tuolloin Israelin kansa saapui Jerobeam-nimisen oppositiojohtajan kanssa uuden kuninkaan, Rehabeamin, luo vaatimaan verotuksen ja pakkotyön vähentämistä. Nuori Rehabeam pohti hetken ja lupasi heille raipan sijaan piikkiruoskaa! Machotyyli ei kuitenkaan toiminut. Israelin 10 heimon mitta tuli täyteen (1. Kun. 12:15–16):

”Kun israelilaiset näkivät, että kuningas ei välittänyt heidän pyynnöstään, he sanoivat hänelle näin: ’mitä meillä on tekemistä Daavidin kanssa? Vieras on meille Iisain poika. Palatkaa majoillenne, Israelin miehet! Pidä itse huoli asioistasi, Daavidin suku!’”

Israelin kuninkaaksi nousi protestijohtaja Jerobeam. Uusi Israel oli inhimillisesti katsottuna paljon voimakkaampi kuin Juuda – Daavidin dynastia. Israel 10 heimonsa kanssa oli paljon väkirikkaampi kuin Juudan kuningaskunta, johon kuului vain kaksi heimoa. Israelissa oli suurkaupungit Megiddo, Hasor, Dan, suuret ja hedelmälliset laaksot, hyvät kulkuyhteydet, Galilean järvi ja pitkälti Välimeren rantaviivaa eli meriliikennekin oli hallussa. Kyllähän Israel ilman Daavidia pärjäisi?

Ongelmia oli edessä. Israel oli aina levottomampi kuin Juuda. Israel, kaikesta sen inhimillisestä rikkaudestaan huolimatta, kesti historian näyttämöllä vain 200 vuotta (920–720), kun taas Juuda sinnitteli yli 400 vuotta (1000–580). Juudan salaisuus löytyi sen hengellisistä juurista. Se oli aina konservatiivisempi ja hitaampi muutoksille kuin Israel. Juudassa oli 400 vuoden aikana vain yksi dynastia, Daavidin dynastia. Israelissa oli sen 200-vuotisen historian aikana 10 dynastiaa, joista pisin kesti 100 vuotta! Israelissa oli historiansa aikana neljä eri pääkaupunkia: Sikem, Penuel, Tirsa ja Samaria. Juudassa vain yksi, Jerusalem. Jälkipolvien lopunajan toiveet eivät kohdistu yhteenkään Israelin kuninkaaseen tai dynastiaan. Yhteenkään Israelin pääkaupunkiin ei ole liitetty suuria lopunajan toiveita. Sen sijaan Juudassa ollut Daavidin dynastia ja Jerusalem ovat aina kuuluneet lopunajan profetioihin.

Historia osoittaa, että Jerobeamin irtiotto, skisma, Daavidin pojan ja Jerusalemin kanssa, ei ehkä kuitenkaan ollut fiksu valinta. Niin kuin vanhassa viisaudessa sanotaan: on helppo rikkoa, vaikea rakentaa. On helppo protestoida.

Israelin uus-vanhat uhripaikat ja uskontunnustus

Kun Jerobeam nousi kuninkaaksi, hän pelkäsi, että israelilaiset palaisivat takaisin Juudan helmaan, jos he ”kirkkovuoden” mukaisien pyhiinvaellusjuhlien aikoina (pääsiäisenä, helluntaina ja lehtimajajuhlina) tekisivät pyhiinvaelluksia Jerusalemin temppeliin. Niinpä (1. Kun. 12:28-29):

”Kuningas mietti tätä ja teetti sitten kaksi kultaista sonninpatsasta. Hän sanoi kansalleen: 'Turha teidän on käydä Jerusalemissa saakka. Tässä, Israel, on Jumalasi, joka toi sinut Egyptin maasta!' Hän sijoitti toisen sonnin Beteliin ja toisen Daniin.”

Tarkkaavainen raamatuntuntija huomaa huijauksen. Tämä Jerobeamin uskontunnustus kuuluu vastakaikuna Israelin pyhästä historiasta. Muinoin Mooseksen viipyessä teillä tuntemattomilla Herran vuoren pimeyden keskellä (2. Moos. 24:12–18; 32:1), kansa oli vaatinut ylipappi Aaronilta hengellistä ohjausta. Niinpä arvovaltainen Aaron, joka on Israelin kaikkien pappien kantaisä, keräsi kansalta kultaa ja valoi siitä sonnipatsaan (2. Moos. 32:4–6). Eikä tässä vielä kaikki. Tuon kultaisen sonnipatsaan nähdessään kansa tunnusti uskonsa (2. Moos. 32:4): ”Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä!” Tämä kansantunnustus on ihan sama kuin nyt Jerobeamin tunnustus. Ehkä Jerobeam halusi kierolla tavalla johdattaa Israelin sille alkuperäiselle ja aidolle uskolle.., joka ei ollut sidottu Daavidiin ja Jerusalemiin? Hän haki (omaehtoisesti) tukea Israelin pyhästä historiasta, jopa oikein ylipappien kantaisältä, Aaronilta, ja kansan varhaisista uskomuksista. Olennaista on myös, että Jerobeam – neuvokkaana miehenä – keksi sijoittaa nuo kaksi kultaista sonniaan Beteliin ja Daniin. Nämä paikat muistettiin niiden ”raamatullisesta” historiastaan. Betel oli paikka, jossa Jaakob (Israelin kantaisä) oli kohdannut Jumalan, jossa enkelit olivat kulkeneet tikapuita pitkin. Dan oli vanha pappiskaupunki.

                      Näillä kieroilla ratkaisuillaan Jerobeam pelasti itsensä ja saavutti poliittista menestystä. Hän hallitsi Israelia pitkään, yli 20 vuotta. Hän pelasti itsensä mutta hän johdatti koko kansan luopumuksen tielle. Oliko hän huijari vai sankari? Se riippuu siitä, miltä katsontakannalta asiaa tarkastellaan. Tietysti Raamatun valossa hän oli huijari par excellence.

Egyptin historia ja Raamatun historia

Kesäloma senkun jatkuu. Viimisen viikon aikana olin Lahden Elohjuhlilla - Helsingin Raamattukoulun järjestämä juhla - ja Karmelijärjestön ja KRS:n Israel-päivillä Parikkalassa. Tapasin hauskoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Tuli pidettyä pitkiä raamattutunteja Jeesuksen vuorisaarnasta, apostoli Pietarista, aikojen täyttymisestä ja uskon ja tiedon suhteesta. Hyvä kun tuli huhkittua.

Edellisessä BAR-lehdessä (Biblica Archaeology Review, July/August, 2012) on pitkä ja hyvä juttu Egyptin faarao Sisakin hyökkäyksestä Jerusalemiin vuonn 925 eKr. Raamattu sisältää pari lyhyttä mainintaa tästä Sisaki hyökkäyksestä. ”Kuningas Rehabeamin viidentenä hallistuvuotena Egyptin kuningas Sisak hyökkäsi Jerusalemiin. Hän ryösti aarteet sekä Herran temppelistä että kuninkaan palatsista. Hän vei kaiken, myös kaikki kultaiset kilvet, jotka Salomo oli teettänyt.” 1. Kun. 14:25-26. Sisak tai tarkemmin Sheshonk kuitenkin rakennutti Egyptiin Karnakin kaupunkiin Amun-jumalalle omistetun temppelin, jonka suuressa seinärelifissä hän kertoo hyökkäyksestään. Tuossa Karnakin temppelissä on suuri kuva itse faarao Sisakista ja jumala Amunista. Näiden hahmojen taustalla on n. 160 muinaista paikannimeä. Nämä paikannimet ovat kyliä ja kaupunkeja, jotka Sisakin kerrotaan voittaneen ja valloittaneen.

Tämä lista 160 kylästä ja kaupungista on valtavan mielenkiintoinen, koska sen mukaan Sisakin hyökkäys oli todella laaja. Tutkijat osoittavat, että nämä 160 paikannimeä on jaettu kahteen osaan, ja niin Sisakin hyökkäys on jakautunut kahteen haaraan: Negeviin ja Israeliin. Näiden 160 nimen joukossa on tärkeitä kaupunkeja Gaza, Gezer, Megiddo, Beerseba ja Arad. Sisakin oman kerronnan valossa Raamatun maininnat tästä hyökkäyksestä ovat todella niukkoja. Kuitenkin jakeissa 2. Aik. 12:1-9 kerrotaan vähän enemmän kuin Kuninkaiden kirjat paljastavat: eli Sisakin hyökkäys ei kohdistunut vain Jerusalemiin vaan Sisak ”valloitti Juudan linnoitetut kaupungit”, 2. Aik. 12:4.

Karnakin temppelin paikannimien joukossa ei mainita Jerusalemia. Miksi ei? Ensinnäkin, tuo Karnakin seinä on todella huonossa kunnossa. Siitä on pudonnut monia palasia vuosituhansien saatossa ja niin monet sen paikannimistä ovat hävinneet. Ehkä maininta Jerusalemista on vain hävinnyt aikojen saatossa. On myös mahdollista, että Jerusalamia ei mainita siksi, että Sisak ei valloittanut sitä. Itse asiassa sekä Kuninkaiden että Aikakirjojen maininta Sisakin hyökkäyksestä, painottaa, että Sisak hyökkäsi Jerusalemiin mutta hän ei valloittanut sitä. 160 paikannimen listaa katsoessa, huomaamme, että niiden mukaan hyökkäys on kohdistunut Negeviin ja Israeliin, Välimeren rannikolle – ei Juudaan.

BAR:n artikkelissa mainitaan, että yhdestä koko Israelin tärkeimmästä linnoituskaupungista, Megiddosta, löytyi jokin aika sitten Egyptiläisten asettama voittopaalu, jossa kerrotaan, että Sisakin joukot ovat vallanneet kaupungin. Tämä arkeologinen helmi tuo paljon valoa tähän ikivanhaan historiaan. Karnakin seinässä lukee, että Sisak valloitti mm. Megiddon (yhden koko Israelin tärkeimmistä strategisista kaupungeista), ja juuri tuosta kaupungista on löytynyt arkeologisia todisteita Sisakin joukkojen vierailusta (heidän voittopaalunsa).

Sisakin hyökkäys on ollut valtavan nolo juttu Juudalle ja Israelille, ja juuri siksi siitä ei ole kirjoitettu Raamattuun kovin pitkiä selostuksia. Sisak, jolle tämä on ollut suuri valloitusretki, on taas retostellut siitä vähän liiankin ylimielisesti. Sisakin valloitus vuonna 925 on kuitenkin huomioitu sekä Raamatussa, sen ulkopuolella olevassa Karnakin temppelikirjoituksessa että arkeologisissa löydöissä. Tämä on valtavan tärkeä löytö sillä nyt meillä on selkeä kiintopiste, joka auttaa meitä ajoittamaan Kuninkaiden historiaa, ymmärtämään Daavidin, Salomon ja Rehabeamin kuningaskausia, ja sitä, kuinka ja milloin Israel ja Juuda erkanivat toisistaan (1. Kun. 12-13). Näyttää siltä, että yhtenäinen Israel, Salomon kultakausi, päättyi vuonna 930 eKr. Sen jälkeen valtakunta hajosi kahtia, haavottui ja heikkeni. Karnakin seinää katsoessamme, ymmärrämme, että romahdus Salomon kultakaudesta hajotettuun valtakuntaan on ollut rajumpi ja raskaampi kuin olemme aiemmin olettaneet.

Kyllä BAR on hyvä lehti! Jos ei ole varaa lähteä Egyptiin, niin Karnakin temppeliin voi nyt tehdä myös virtuaalikierroksen, kun vain klikkaa tästä.

Oikeudenmukaisuus kunniaan

Moni tuntee katolisten seitsemän kuolemansyntiä, näistä kun on tehty raaka leffa. Kuitenkin kristittyjen on tärkeämpää keskittyä muihin asioihin kuin synnin tekemiseen. Kirjoittaahan Paavalikin: ”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen”, Fil. 4:7. Jokaisella ihmisellä on perusoikeustaju. Varsinkin juutalaisiin on iskostunut tosi syvälle käsitys oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuus on myös listattu yhdeksi neljästä päähyveestä katolisten katekismuksessa. Oikeudenmukaisuus yhdistää kaikkia maailman ihmisiä, jopa pikkulapsi, ilman mitään opetusta, tietää suunnilleen, mikä on oikein ja mikä ei. Jumalan laki on kirjoitettu jopa pakanoiden sydämiin.

Kuninkaiden luku 1 Kun. 21 on puhutteleva opetus oikeudenmukaisuudesta. Ahab oli rikas ja voimakas kuningas, jonka valtavat sotaratsujoukot on mainittu jopa Assyrian historian kirjoissa. Tämä kuningas rakensi Baalin temppelin Samariaan, Israelin pääkaupunkiin, kuninkaallisen palatsinsa viereen, 16:32; 21:1. Hän halusi köyhän Nabotin viinitarhan itselleen. Nabotilla oli tila Samariassa palatsin vieressä. Nabot sanoi kuninkaalle: ”Herra minua varjelkoon luovuttamasta sinulle isieni perintömaata.” Jo lähes kaiken omistava Ahab ei saanut tahtoaan läpi. Köyhä ei suostunut antamaan pientä maapalstaansa kuninkaalle, koska se oli Herran hänen suvulleen antama perintömaa luvatulla maalla. Tuon maan omistusoikeus kuului köyhälle Nabotille Jumalan lain mukaan. Edes kuningas, vaikka hän olisi kuinka rikas, ei voisi ostaa tai ottaa tuota maata Nabotin tai Herran kädestä. ”Ahab meni kotiinsa synkkänä ja raivoissaan” koska hän ei ollut saanut omaa tahtoaan läpi edes rahalla. Hän meni kotiinsa nukkumaan, ”kääntyi seinään päin eikä syönyt mitään.”

Kertomus jatkuu siten, että Ahabin sidonilainen vaimo, Baalia palvova Isebel haluaa saada miehensä paremmalle tuulelle. Israelin kuninkaana, niin Isebel inttää, sinulla on oikeus ottaa tuo puutarha. Niin Isebel sanoo järjestävänsä asian. Hän kirjoitti Ahabin nimissä kirjeen, jossa Nabottia syytettiin kuninkaan ja Jumalan pilkasta. Isebelin johdolla kaupungin vanhimmat, poliitikot ja hengenmiehet, aloittivat paaston ja hartaan rukouksen. Nämä kunnioitetut miehet, ”Nabotin kotikaupungin vanhimmat ja jalosukuiset tekivät Isebelin määräyksen mukaisesti.” Kaupunginportilla järjestettiin oikeusistunto, niin kuin tapana oli. ”Kaksi kunniatonta miestä” syytti Nabotia, ja niin hänet julistettiin syylliseksi koko kansan edessä. Hänet maineensa mustamaalattiin, hänet kivettiin kuoliaaksi.

Tämä oli oikeusmurha. Jumala suuttui. Ei auttanut rukous, ei ylistyslaulu, ei paasto. Köyhän ja mitättömän Nabotin murha, hänen perintömaansa varastaminen, koski suoraan Jumalaan. Jumalaa häväistään, kun hänen kuvaansa häväistään. Usein kärsivien itku hukkuu seurakunnan ylistyksen alle. Herra kuitenkin kuuli Nabotin itkun, vaikka Nabot ei tullut kuulluksi oikeuden edessä. Tässä kertomuksessa Ahabista ei tule ainoastaan köyhän Nabotin varas vaan myös murhaaja. Kaikki alkoi siitä, että kuningas halusi saada sen, mikä ei hänelle oikeuden mukaan kuuluisi.

Saako ilmiselviä Herran palvelijoita arvostella? Kuninkaat Vol. III

Saako suuria hengellisiä pyhimyksiä kritisoida? On ihan selvää, että suuria Hengen sankareita on vaikea ja kiusallista mennä arvostelemaan. Menestyvien ja selvästi Herran siunaamien kavereiden voittokulkueessa on nimittäin mukava olla vain lojaali aamenen huutelija. Kuitenkin nuo lojaalit aamenen huutelijat ovat joskus tosi vaarallisia. Jumalan armoittamia miehiä ja naisia on kiusallista arvostella, koska silloin näyttää siltä, että "vastarannan kiiski" kääntyisi itse Herran palvelijaa ja näin myös itse Herraa vastaan. Kyse ei kuitenkaan pitäisi olla aina joko tai -asetelmasta. Kunnon kannattaja saattaa olla myös kovin kriitikko – tosin rakentava sellainen. Nimittäin ilmiselvät Herran sankaritkin tekevät joskus pahasti syntiä, ja silloin on kritiikki paikallaan, olipa kyseessä kuka tahansa.

Salomo oli kuningas, jonka kautta toteutuivat monet lupaukset, jotka Jumala oli antanut Aabrahamille, Moosekselle ja Daavidille. Salomo oli selvästi siunattu, armoitettu ja hurskas kuningas. Tämän jokainen varmasti ymmärsi. Raamatussa Salomoa ihaillaan, mutta myös arvostellaan. Hän oli rikas röystäilijä ja 1000 naisen mies, jonka kaikki astiatkin olivat kultaa. ”Kuningaslain” mukaan hän oli vähintään epäilyttävä kuningas: 5. Moos. 17:16-17. Lisäksi suuri osa kansasta koki, että Israelin kultakausi revittiin sen selkänahasta kovilla verotöillä, 1. Kun. 5:27-30; 12:4. Salomoa ei juuri arvosteltu hänen elinaikanaan, mutta heti kun hän kuoli, kova marina alkoi. Valtakunta hajosi. Todennäköisesti siunausten sokaisemalle Salomolle ja koko kansalle olisi tehnyt vain hyvää jos hyisen rehelliset kritiikin tuulet olisivat saaneet vapaasti puhaltaa.

Mitä me tästä opimme?

Suuria herätyssaarnaajia saa arvostella, poliitikkoja, piispoja ja mediaa saa arvostella. Myös minua vaivaista pappia kannattaa arvostella. Hyvä kritiikki palvelee sen kohdetta – se olisi myös tehnyt Salomolle ja hänen kuningaskunnalleen hyvää. Onneksi profeetat nousivat ja alkoivat valittaa!

Joskus on syntiä olla valittamatta: ”Tämän maan vartijat ovat sokeita kaikki, eivät he mitään näe. He ovat kaikki mykkiä koiria, eivät he osaa haukkua, makailevat vain, läähättävät ja viihtyvät torkuksissa. Mutta näillä korilla on ahnaat kurkut, kyltymättömät. Ja nämäkö ovat paimenia? Mitään he eivät ole oppineet, mitään eivät ymmärrä. Jokainen heistä on kääntynyt omalle tielleen, jokainen ajaa omaa etuaan.” Jes. 56:10-11.

Torstaina 18.8 klo 18 on taas Mikaelinseurakunnan Mikonmökissä raamattuluentoni Kuninkaiden kirjoista (Ks. tästä). Tässä oli vähän alkupaloja siitä, mitä tuleman pitää.

Kuninkaat II , seuraava sukupolvi ja rikkinäinen puhelin

Pidän nyt loppukesällä ja alkusyksyllä raamattuiltoja Kuninkaiden kirjojen pohjalta Mikaelin seurakunnassa Mikonmökissä torstaisin klo 18. Ks. myös tästä. Ensi kerralla tapaamme 18.8. Postaan tähän Kuninkaiden herättämiä ajatuksia.

Nuoret kehiin
Mooses ja Daavid olivat Raamatun suuria johtajia. Heillä molemmilla oli unelma. Mooses halusi johtaa kansan luvattuun maahan. Daavid halusi rakentaa Herralle temppelin. Kumpikaan näistä johtajista ei saavuttanut päämääräänsä. Daavid jäi puolitiehen siksi, että hänellä oli ”veriset kädet”. Mooses ei saanut johdattaa kansaa luvattuun maahan, koska myös hän oli tehnyt syntiä. Näiden miesten unelmien toteutuminen jäi seuraavan sukupolven varaan. Niinpä kansan uusi sukupolvi kulki Joosuan johdolla luvattuun maahan, ja Daavidin poika, Salomo, täytti isänsä unelman. Riparilla lauletaan usein Martin Luther Kingin laulua. Sen sanat menevät näin:

Korkean vuoren rinteille johti
Herra mut laupeudessaan.
Matkani kulki huippua kohti,
sieltä mä näin uuden maan.

Uuden maan minä näin,
eessäpäin Kultakaupunki hohtaa.
uuden maan minä näin, ystäväin,
meidät sinne hän johtaa.

En ehkä itse pääse mä sinne,
silti en oo levoton.
Sainhan mä nähdä viimeinkin, minne
kansani kulkeva on.

Niin kuin ei Mooses tai Daavid, niin ei myöskään Martin Luther King saanut nähdä unelmansa toteutuvan. Nämä johtajat kuitenkin onnistuivat tartuttamaan unelmansa seuraavaan sukupolveen, niin että he näkivät, että kansa oli kulkemassa huippua kohti, kohti unelman täyttymistä ja kohti uutta maata. Kuninkaiden kirjoissa Daavid antaa Salomolle viestikapulan, joka toteuttaa kaikki lupaukset ja unelmat, joita Daavid oli sydämessään kantanut. Täyttymyksen huipulla Salomo kiittää: ”Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Hän on kädellään pannut täytäntöön lupauksen, jonka hän antoi isälleni Daavidille...” 1. Kun. 8:15.

Miten tämän päivän kristikunnassa kulkee isien ja äitien unelmat seuraavalle sukupolvelle? Kiittävätkö nuoret täyttyneistä unelmista? Todistetaanko me suurta sukupolvien yhteistyötä ja yhteistä toivoa? Luvut 1. Kun. 1-2 ovat juuri näiden kysymysten vuoksi meille tämän päivän ihmisille aika ajankohtaisia. Monia kristillisiä seurakuntia ja yhteisöjä uhkaa tänään se, että eilisen kuninkaat ”menevät lepoon isiensä luo” ennen kuin he asettavat uuden sukupolven johtajat heidän ”lastensa luo”. Luvuissa 1. Kun. 1-2 oli kyse muinaisen Israelin tulevaisuudesta ja Daavidin perinnöstä, mutta nyt on kyseessä 2000-luvun kristittyjen tulevaisuus. Tämä tulevaisuus on uhattuna, jos viestikapula ei siirry.

Riparin iltasketseitä tuttu leikki "rikkinäisestä puhelimesta" kuvaa nykytilannetta: ei meinaa viesti mennä perille, ja matkan varella se vielä muuttuu moneen otteeseen.

Raamattuluennot Kuninkaista alkoivat!

Viime torstaina 28.7 klo 18 aloitimme raamattuluentosarjan Mikaelin seurakunnassa, Mikonmökissä. Tarkoituksenani on käydä kahdeksan kerran kautta Kuninkaiden kirjat läpi. Viime torstaina opetin Salomon kaudesta, samoin pidin pitkähkön johdannon itse Kuninkaiden kirjoihin. Iltoja on syyskuuun 22. päivään asti aina torstaisin klo 18. Poikkeuksellisesti 11.8 ei ole iltaa.

Julkaisen tässä lyhyesti joitain keskeisiä asioita, joita kävimme viime torstaina läpi:
Johdanto: kuka kirjoitti Kuninkaat, milloin ja miksi?

Tutkijat ovat aika yksimielisiä siitä, että Kuninkaat on kirjoitettu n. 550-luvulla eKr. Kirjan viimeiset tapahtumat käsittelevät 580-l eKr. Näin siis kirja olisi koottu aika nopeasti sen jälkeen kun Jerusalem ja Juudea olivat tuhoutuneet Babylonian sotamahdin hyökätessä maahan ja ajaessaan heprealaiset pakkosiirtolaisuuteen vuonna 586 eKr. Oletettavasti kirjoittajana/kirjoittajina on ollut joku Jerusalemin kirjuri-pappi tai profeetta. On nimittäin aivan vesiselvää, että kirjoittaja on syvästi tuntenut ja sisäistänyt Mooseksen lain. Kuninkaat on kirjoitettu Mooseksen lain näkökulmasta: kansan menneisyyttä, kaikkia kuninkaita ja kulttuureita on arvioitu Mooseksen lain valossa. Samoin kirjan käännekohdissa vilahtaa aina Mooseksen laki. Mooseksen kirjat olivat tavallaan valo, jolla kirjoittaja ymmärsi ja tulkitsi Kuninkaiden historiaa, jota oli yhteensä n. 400vuotta: 960-580 eKr.

Lyhyesti sanottuna Kuninkaat voidaan jakaa kolmeen osaan: 1) Salomon kultakausi 1. Kun. 1-11. 2) Israelin ja Juudean historia 1. Kun. 12-2. Kun. 16. 3) Juudean historia sen tuhoon asti, 2. Kun. 17-25.

Kirjoittaja oli Mooseksen lain sisäistänyt ja nielaissut kirjuri-pappi/profeetta, joka näki Jumalan kansan historian Jumalan suunnitelmien valossa. Kirjoittaja halusi näyttää Herran kansalle, miten Jumalan suunnitelmat ovat toteutuneet, miten Israel ja Juudea ovat onnessaan ja epäonnessaan aina kulkeneet ”niin kuin on kirjoitettu” – ”by the book”. Ymmärtäessään menneisyyden loiston ja tuhon, kirouksen yön, Kuninkaiden kirjoittaja myös näyttää, että niin kuin menneisyydessä kaikki on tapahtunut ”niin kuin on kirjoitettu”, niin myös kansaa odottaa tulevaisuus ”niin kuin on kirjoitettu”.

Mooseksen tärkeä koko kansan tulevaisuutta linjaava profetia löytyy jakeista 5. Moos. 30:1-4. ”Kun olette KOKENEET SIUNAUKSEN JA KIROUKSEN… Silloin te ja teidän lapsenne palaatte Herran, Jumalanne, luo ja tottelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne sekä noudatatte kaikkia hänen käskyjään… ja Herra on teille armollinen ja kääntää teidän kohtalonne. Hän kokoaa teidät jälleen yhteen niiden kansojen joukosta, joiden sekaan hän on teidät hajottanut.”

Tässä linjakkaassa profetiassa Israelin tulevaisuus jaetaan kolmeen kokemukseen: kun olette kokeneet ”siunauksen ja kirouksen”, sen jälkeen te, jotka kärventelette kirouksen ja maanpakolaisuuden yössä, käännytte ja silloin Herra kääntää teidän surkean kohtalonne, ja te saatte lopullisen ja täydellisen siunauksen! Tämä kaava on keskeinen: Siunaus – kirous – Siunaus.

Kuninkaissa painotetaan, että Salomon kaudella (960-920) Israel sai kokea Mooseksen profetoiman siunauksen ajan. Kun Salomo on kultakautensa huipulla, kun hän rakentanut Herran huoneen, kuninkaan temppelin ja kun hän Daavidin poika istuu lujasti Israelin kuninkaana valtaistuimellaan, niin hän julistaa näin: ”Kiitetty olkoon Herra, joka lupauksensa mukaisesti on antanut kansalleen Israelille turvallisen asuinsijan. Yksikään hänen (HYVISTÄ) lupauksistaan, jotka hänen palvelijansa Mooses välitti kansalle, ei ole jäänyt täyttämättä”, 1. Kun. 8:56.

Myöhempi historia toteuttaa Mooseksen uhkaukset kirouksen ajasta. 2. Kun. 22:8, 10-11, 13, 15. ”Lain kirjasta” nähtiin aina, mitä ”siihen on meitä varten kirjoitettu”, 2. Kun. 22:13. Kuninkaiden kirjat alkavat loistolla ja siunauksella, mutta ne päättyvät tuhoon ja kirouksen yöhön. Mooseksen profetian valossa kuitenkin pelastuksen aurinko tulisi nousemaan ennen pitkää, ja näin kirouksen yössäkin oli toivo täydellisestä siunauksesta. Me kristityt voimme ajatella, että Kristus astui tuon kirouksen ajan kliimaksiin: kansan kuninkaana hänet kansansa edustajana ristiinnaulittiin ja kirottiin, mutta hänen sovituskuolemansa, kärsimyksensä ja ihanan ylösnousemuksen kautta ”Herra käänsi kansansa kohtalon”. Kristuksen kautta, niin kuin on kirjoitettu, kansalle tarjotaan pelastusta ja ikuista siunauksen aikaa! Tällä tavalla, Mooseksen profetian valossa, Kuninkaiden kirjoittaja olisi toiveikkaana odottanut Kristusta. Ja näin, Mooseksen lain valossa ja Kuninkaiden kirjan taustaa vasten ymmärrämme Kristuksen keskeisen paikan koko Raamatun pelastushistoriassa ja Jumalan suunnitelmassa.

Opeuts: Kuninkaiden kirjoittaja ei siis ollut mikään postmoderni humanisti, jolle historia ja tulevaisuus ovat vain sattuman kauppaa ja jossa pikkuvaltiot ovat suurten valtojen ja voimien pelinappuloita. Ei, vaan Kuninkaiden kirjoittaja julistaa historian kautta, että Jumala johtaa kaikesta huolimatta "niin kuin on kirjoitettu" - Israelin historiaa johtaa lopulta Herran sallimus, eikä huono tai hyvä tuuri, saatikka naapurivaltioiden johtajien päähänpistot.

Tässä oli vain yksi ”johdantotyyppinen ajatus”, mutta viime torstain illassa kävimme läpi myös arkeologian löytöjä Salomoon liittyen. On selvää, että kuninkaat Daavid ja Salomo olivat Israelin ”ihmekuninkaita”, jotka muuttivat Israelin kahdentoista heimon yhteisön voimakkaaksi ja rikkaaksi kuningaskunnaksi, joka hetkellisesti nousi jopa koko Lähi-idän johtoon. Daavidin ja Salomon kautta Israel astui Tuomarien ajoista Kuninkaiden aikaan. Näiden ”muutosagenttien” myötä Israelille tuli yksi kuningas, yksi kansa ja yksi pääkaupunki. Tämä todistus vahvasta muutoksesta ja kehityksestä Daavidin ja Salomon aikana ei perustu ainoastaan Kuninkaiden kirjojen todistukseen, vaan myös arkeologien löytöihin: yleensä Israelin Rautakausi kakkosen (RA2) aloitus isketään 1000/950-luvuille eKr. Juuri tuolloin Israelin maata muokkasivat Daavid ja Salomo kovilla reformeillaan – näin Raamattu kertoo. Kaikki arkeologit tietävät, mikä erottaa Israelissa Rautakausi ykkösen ja kakkosen toisistaan. RA1:n Israel on takapajuinen, pienistä kyläpahasista koostuva heimokansa, joka ei rakentanut mitään suurta ja hienoa – ei temppeleitä, ei palatseja, ei muurilla varustettuja kaupunkeja. Kuitenkin, kun astumme RA2:n Israeliin, kaikki muuttuu: yhtäkkiä muureilla varustettuja kaupunkeja ilmaantuu (Hazor, Gezer, Megiddo), samoin Jerusalemista tehdään merkittävä pääkaupunki, jonne rakennetaan palatsi ja temppeli.

Tutkimuksessa väitellään tällä hetkellä kuumeisesti siitä, ovatko Daavidin palatsin perustukset löytyneet ”Daavidin kaupungista” Jerusalemista? Jo noin 100 vuotta sitten ”Daavidin kaupungista” löydettiin massiivinen 18 metriä korkea porrastukirakennelma, mutta 2000-luvun alussa Eilat Mazar kaivoi esiin tämän porrastukirakennelman yllä olevan maa-alueen. Sieltä löytyi tosi ison rakennuksen pohja, jolla oli 30metriä pitkä seinä! Koko komeuden rakennus voidaan turvallisen varmasti ajoittaa 1100-850-luvulle eKr. Tutkijat tietävät, että tämä ei ole mikään pikkulöytö, vaan kyseessä on koko RAI:n ja RA2:n suurin yksittäinen rakennuskompleksi, joka on kaivettu esiin muinaisesta Israelista! Se olisi, niin kuin Mazar toteaa, ”sopiva kuninkaalle”. Tästä linkistä löydät Daavidin kaupungin omat nettisivut. Juuri Daavidin kaupungista, sen korkeimmalta kohdalta, löytyi kyseisen ison rakennuksen perusteet, jota tuki suuri porrastukirakennelma. Jos tuo tukirakennelma osaisi puhua, niin se sanoisi, että minä tuen suurta palatsia, jos tuo palatsi osaisi puhua, niin se sanoisi, että minä olen suuren kuninkaan koti – jotenkin näin meille luennoi asiasta opettajamme Doron Ben-Ami.

Joka tapauksessa, sekä Raamattu että arkeologia näyttää, että 1000/900-luvuilla Israel muuttui poliittisesti, yhteiskunnallisesti, uskonnollisesti ja monella muullakin tavalla. Tuon muutoksen ykkösagentteina olivat kuninkaat Daavid ja Salomo, ja tämän kehityksen takana oli Jumalan sallimus, niin kuin Raamattu kertoo.

Viime torstaina käsittelimme näitä asioita, mutta alkavan viikon torstaina klo 18 paneudumme Salomon kuuluisimpaan saavutukseen eli temppeliin. Hän rakensi ”Herran huoneen”. Herran huone eli temppeli on VT:ssa äärimmäisen keskeinen, samoin Herran huone säilytti asemansa juutalaisuuden sydämessä myös Jeesuksen aikana. Jerusalemin temppeli oli syntien sovituspaikka, Herran huone maan päällä, ihmisen ja Jumalan kohtaamispaikka, aarrekammio ja pohjattoman luottamuksen kohde.