Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jeesus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jeesus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Uusia näkökulmia työhön

Sauli Niinistö tituuleerasi itsensä aikoinaan ”työväen presidentiksi”. Kesälomalla ei saisi tehdä töitä, mutta ehkä sitä saa silti fundeerata. Suurin osa maapallon tallaajista kuluttaa valtaosan elämästään sorvin äärellä. Niinpä työn soisi olla kiinnostavaa, innostavaa, hyvää ja mielekästä.

Nojaten valtaisaan tutkimustietoon ”ajattelun ammattilainen” Lauri Järvilehto kirjoittaa, että mielekkäässä työssä ihmisellä pitäisi olla kolme asiaa: vapautta (saan käyttää aivojani, luovuuttani, osaamistani, suhteitani..), kompetenssia (minä olen hyvä tässä hommassa, tämä juttu luistaa – flow, virtaavuus), ja vastuuta (olen mukana jossain itseäni suuremmassa missiossa). Tässä työn kolminaisuudessa työ ei ole väkisin puurtamista, vaan innostavaa. Se vetää puoleensa. Työ on, tai sen pitäisi olla, yksi suurimmista elämänsisältöä tuottavista asioista. Jeesus Nasaretilaisen suhde työhön on varsin kiehtova teema. Yleensähän ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan työstä hyvin kategorisesti.
Johtoporras vs. tuotantopuoli ja duunarit.
Herrat vs. palvelijat.
Akateemiset, sisäsiistit toimistotyöntekijät vs. raavasta, ruumiillista työtä tekevät ihmiset.

Jeesus, ehkä selvemmin kuin kukaan muu, sekoittaa tämän pakan. Suutari ei pysy ollenkaan lestissään. Tuo Nasaretilainen oli pesun kestävä duunari – rakennusmies. Ja kuitenkin hän oli myös opettaja, ja paljon muutakin. Raamatun Sirakin kirjassa, 200-vuotta eKr. kirjoitetussa juutalaisessa kirjoituksessa, asetetaan selvästi eri kasteihin ”hengelliset työntekijät” (lainoppineet, kirjanoppineet, papit) ja ”maallista työtä” tekevät ihmiset (maanviljelijät, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kalastajat..). Sirak, tuo viisas lainopettaja, kirjoittaa, että 
lainopettajan viisaus vaatii sopivasti joutilasta aikaa, ja viisaaksi voi tulla, jos ei joudu rasittamaan itseään työllä. Kuinka viisastuisi se, joka ohjaa auraa, se, joka ylpeilee terävästä piikkikepistään, ohjailee härkiä ja uurastaa niiden kanssa ja puhuu vain sonnimullikoista? Hän pohtii vain peltonsa kyntämistä, valvoo miettien, mistä saisi vasikoille rehua.. (Sir. 38:24–30.) 
Kun minulla sattuu olemaan työhistoriassa tuota akateemista uurastusta jonkun verran, voin hyvin yhtyä Sirakin tuntoihin siinä, että ”joutilas aika” on hyväksi akateemiselle luovuudelle.

Lainopettaja Sirak jatkaa kirjoittamalla, että nuo työmiehet ovat kukin mestareita alallaan. Heidän erikoisosaamisensa ja työnsä on ehdottoman tärkeää, sillä ”ilman heitä ei rakennettaisi kaupunkeja, ei asuttaisi niissä eikä kuljettaisi ympäriinsä..” (Sir. 38.) Näin on. Mutta sitten Sirak vetää tiukan rajan ”duunarien” ja ”lainopettajien” välille. Nimittäin ”kaupungin neuvostoon heitä” – eli paimenia, maajusseja ja seppiä – ”ei kutsuta, eivätkä he kunnostaudu kansankoukouksessa. Tuomarin istuimelle he eivät nouse, ei heistä ole ymmärtämään oikeuden säännöksiä. Heiltä puuttuu oppineisuutta ja arvostelukykyä.” (Sir. 38.) Tuon lainopettajan mukaan remonttireiskat rakentakoot taloja ja kaupunkeja, mutta pysykööt erossa kaupunginhallituksesta ja johtotehtävistä. Heitä ei pidä päästää opettamaan – näin Sirak.

Mutta Jeesus kuuluukin juuri tuohon duunarijoukkoon. Hän on rakennusmies. Ei ole mikään ihme, että evankeliumista luemme kuinka Jerusalemin koulutetut lainoppineet ja ylipapit antavat tuosta rakennusmiehestä tympeän arvion: ”Tuo rahvas ei tiedä laista mitään!” (Joh. 7:49.) Samoin kun tuo rakennusmies oli saarnannut, opettanut ja parantanut sairaita kotikylänsä synagogassa, hän ei saanut hyvää palautetta.
Kun tuli sapatti, hän ryhtyi opettamaan synagogassa, ja häntä kuunnellessaan monet kyselivät hämmästyneinä: ”Mistä hän on saanut tämän kaiken? Mikä on tämä viisaus, joka hänelle on annettu? Mitä ovat nuo voimateot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta? Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli?” Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme.” Näin he torjuivat hänet. (Mark. 6:2–3.)

Jeesus ei selvästikään ollut saanut ”tätä kaikkea”, tuota ylivertaista viisautta ja voimaa, joltain lainoppineelta, rabbilta tai gurulta. Toisin kuin Saulus Tarsoalainen (Paavali), Jeesus ei ollut käynnyt koulujaan Jerusalemissa huippuarvostetun ”Gamalielin jalkojen juurella” (Ap. t. 22:3). Jeesus oli kuunnellut äitinsä, neitsyt Marian ja Joosefin opetuksia, ja varmaan saanut ihan hyvän peruskoulutuksen ajan tavan mukaan. Jeesus vietti suurimman osan maanpäällisestä elämästään tehden töitä raksalla – hänen julkinen uransa kesti korkeintaan kolme vuotta. Duunaritaustastaan huolimatta Jeesus antoi ymmärtää olevansa paljon kovemman kaliperin opettaja kuin esim. tuo (muodollisesti pätevä) lainopettaja Sirak. Jeesus sanoi olevansa jopa merkittävämpi opettaja kuin Israelin suurimmat opettaja-auktoriteetit Salomo ja Mooses. ”Tässä teillä on enemmän kuin Salomo!” ”Teille on opetettu.., mutta minä sanon teille..”

Aikamoisia sanoja. Ihmeellinen valta. Rakennusmiehellä. Tietysti Jeesus on myös Jumalan Poika, Messias, kuningas, Herra, palvelija, pappi, profeetta, Jumala. Hän todella sekoittaa työ- ja kutsumuspakin. Hän on Herra, Ihmisen Poika, joka ei ole tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Hän on Herra, joka ”otti orjan muodon” (Fil. 2:7). Mielestäni se kertoo paljon Jumalan Pojasta, että hän työskentelee Nasaretin tuppukylässä rakennusmiehenä. Hän on tullut lähelle tavallisia ihmisiä. Tällä tavalla Jeesus antaa valtavan arvon rakennusmiehille ja muille duunareille, samoin kuin heidän työlleen. Hän on yksi heistä. 

Sirakin kirjassa todetaan, että duunarit ”eivät nouse tuomarin istuimelle.. Heiltä puuttuu oppineisuutta ja arvostelukykyä..” (Sir. 38.) On yllättävää, että Jeesus, Messias, valitsi ja kutsui lähimmiksi seuraajikseen, todistajikseen ja kirkon tärkeimmiksi opettajiksi ja johtajiksi muutaman kalastajan (Matt. 4:18, 21) ja ainakin yhden publikaanin, tullimiehen (Matt. 9:9).

Näille duunaritaustaisille Galilean miehille Jeesus lupasi antaa ”kuninkaallisen vallan, niin kuin Isäni on minulle antanut. Te saatte minun valtakunnassani syödä ja juoda minun pöydässäni, ja te istutte valtaistuimilla ja hallitsette Israelin kahtatoista heimoa.” (Luuk. 22:29–30.) Tuo Nasaretin rakennusmies rakensi kirkkonsa näiden apostolien varaan, heidän todistuksensa varaan. Sitä eivät tuonelan portit saa valtaansa.

Ehkä tähän lopuksi voimme vain todeta, että Jeesus ei katsonut ”ulkomuotoa” – ei niinkään muodollista pätevyyttä, loppututkintoja – vaan sisälle sydämeen. Tässä onkin meille 2000-luvun ihmiselle opetus: ei saisi olla koulutuksensa tai työtaustansa vanki. Se, mitä on sydämessä, on tärkeintä. Kutsumus on sydämen asia.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Jeesus ja hänen morsiamensa. Historian kaunein rakkauskertomus



Jeesus-tutkija ja professori Brant Pitre kirjoitti kirjan: Jesus the Bridegroom. The Greatest Love Story Ever Told (2014). Pitren kirja on yllätyksiä täynnä. Hän saa meidät näkemään Jeesuksen ja Raamatun uudenlaisessa valossa. Pitren mukaan halki koko Raamatun, luomiskertomuksesta profeettoihin, Laulujen lauluihin, evankeliumeihin ja Ilmestyskirjaan kulkee visio Jumalan ja hänen kansansa avioliitosta ja aviollisesta rakkaussuhteesta. Lopulta juuri ristissä Pitre näkee Jeesuksen viettämässä hääpäiväänsä, jossa hän yhdistää meidät hänen täydelliseen rakkauteensa, uhrautuen ja antaen kaikkensa vaimonsa puolesta. Näin ristin juurella heistä, uudesta Aadamista ja Eevasta, tulee yksi liha. 

Pitren kirja on todellinen aarreaitta, jossa on sekä vanhaa että uutta. Pitre käyttää koko Raamattua. Arvostettuna Jeesus-tutkijana hän hallitsee evankeliumit, koko Uuden testamentin ja tuon ajan juutalaisen maailman ja kulttuurin. Hän nojaa tukevasti Vanhan testamentin tutkimukseen ja kertomuksiin. Samoin harvinaisena spesialiteettina Pitre hallitsee juutalaisen tradition ja kirjallisuuden toisen temppelin ja antiikin ajoilta. Kirja vilisee viittauksia rabbiiniseen kirjallisuuteen, Qumranin kääröihin, pseudepigrafeihin, Josefukseen ja Filoniin. Tämän lisäksi Pitre, hurskaana katolisena, ui kuin kala vedessä kirkkoisien kirjoitusten joukossa. Usein Pitre osoittaa, että rabbit, juutalainen traditio ja kirkkoisät ovat yksimielisiä monista asioista, kuten siitä, miten Laulujen laulua tulkitaan tai miten Israelin kansan ja Jumalan suhde nähdään avioliittona.

Minulle tässä Pitren kirjassa oli valtavasti uusia asioita. Kirja on kuitenkin kirjoitettu hyvin yksinkertaiseen tyyliin. Suosittelen sitä kaikille kristityille. Jos haluat lukea oikein hyvän kristillisen kirjan (englanniksi), lue tämä. Sydäntäni tietysti aina lämmittää, kun joku popularisoi näin hienosti syvällistä ja akateemista Jeesus-tutkimusta. Pitren kirjassa on nimittäin varsin hyvät viitteet tämän hetken tutkimukseen.
Kirjassa esitetään, että Jeesuksen ristikuolema oli hänen hääpäivänsä. Miten tämä on mahdollista? Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Pitre käy tarkasti läpi evankeliumien kuvaukset, tuon ajan juutalaisuuden ja myöhempien kirkkoisien näkemyksiä, osoittaen, että asia tosiaan on näin. Lempilukujani tässä kirjassa olivat ne, joissa kerrottiin Jeesuksen ihmeestä Kaanaan häissä (Joh. 2) samoin kuin hänen kohtaamasta samarialaisesta naisesta kaivolla (Joh. 4).

Tulevana syksynä, lokakuussa 2014, tulen todennäköisesti pitämään juuri näistä kertomuksista raamattuluennot Mikaelin raamattukoululla.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Historian ensimmäinen risti-symbooli ja aasin sanoma



Hyvää ensimmäistä adventtia ja siunattua joulun odotusta. Tästä se alkaa. Seuraavat neljä viikkoa rukoilemme jatkuvasti, tule Herra Jeesus Kristus. Tästä alkaa paaston aika. Valmistaudumme, teemme parannusta, raivaamme tietä kuninkaalle. Ensimmäisen adventin kunniaksi haluan kirjoittaa pari sanaa aasista. Risti on kristittyjen kuuluisin symboli. Risti ei kuitenkaan ollut se ensimmäinen symboli, jonka kristityt omivat itselleen. Risti oli nimittäin teloitusväline, joka herätti tuon ajan ihmisissä mielleyhtymiä häpeään, tuskaan, kuolemaan ja lopulliseen häviöön. Kuitenkin ajan myötä tästä lopullisen häviön ja Rooman murskaavan voiman merkistä tuli kristityille Jumalan suurimman rakkauden symboli. 

Miltä ajalta ovat varhaisimmat kristittyjen risti-symbolit? Rooman Palatine kukkulan niin kutsutulta orjakorttelilta löytyi vuonna 1857 mielenkiintoinen risti-graffiti. Tämä niin kutsuttu ”Palatine graffiti” on tutkijoiden mukaan raapustettu rapatulle seinälle 200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Siinä kuvataan ristille naulittu mies, jolla on yllään orjille tyypillinen asu – hihaton paita. Ristiinnaulitulla ”miehellä” on aasin pää. Ristiinnaulitun ”aasimiehen” vierelle on piirretty toinen mies, joka korottaa kätensä ristiinnaulittua kohti, ikään kuin ylistäen häntä. Myös tällä miehellä on yllään orjan paita. Alla on kreikkalainen kuvateksti: ”Alexamenos  palvoo Jumalaansa".
 

Kyseessä ei ole mikään korkeatasoinen taideteos vaan rienaava tuherrus Rooman orjakorttelin eräällä seinällä. Todennäköisesti ”taitelija” on ollut itsekin orja ja hän on pilkannut Alexamenoksen uskoa ristiinnaulittuun Kristukseen. Tuona ajan ihmisille risti symbolisoi häviötä ja kaikkea häpeällistä. Niin kuin Paavali sanoo: ”Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta” (1. Kor. 1). Myös aasi assosioitiin mitättömyyteen ja häpeällisiin asioihin. 

Josefus – ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija – kertoo, että kerran 40-luvulla juutalainen sotapäällikkö Anileus nöyryytti vangitsemaansa partialaista sotapäällikköä Mithridateusta istuttamalla hänet alasti aasin selkään. Partialaisen kulttuurin mukaan munasillaan aasilla ratsastaminen oli pahinta mahdollista häpäisyä. Josefus, samoin kuin tuon ajan ei-juutalaiset kirjoittajat tunsivat hyvin sellaisen antisemitistisen legendan, jonka mukaan juutalaiset olisivat palvoneet Jerusalemin temppelissään aasinpäätä tai aasinpatsasta. 

Myös 200-luvun alussa kirjoittanut suuri kristitty apologeetta Tertullianus kirjoittaa tästä laajalle levinneestä juutalaisvastaisesta legendasta, jonka mukaan juutalaiset palvovat tyhmää aasia. Näiden pilkkaavien aasikertomusten valossa on selvää, että Rooman keisarit tai Juudan maaherrat eivät nöyrtyisi ratsastamaan aasilla. Pontius Pilatus ei ratsastanut aasilla Jerusalemiin, vaan hän saapui lännestä, Kesarea Maritiman kaunpungista 1000 sotilaan ratsusaattueessa. Pontius Pilatus tuli Rooman kunniassa, Jeesus tuli Jumalan valtakunnan voimassa – nöyränä ja heikkona. Kumpi voitti? Aasi vei voittoon.

Kristinusko on kummallinen uskonto. Sen ytimessä on usko aasilla ratsastavaan juutalaiseen mieheen, jonka roomalaiset ja juutalaiset ylipapit määräävät ristiinnaulittavaksi. Ei ihme, että Alexamenokselle ja lukemattomille muille ristiinnaulitun palvojille naurettiin. Mutta meille jotka uskomme, tässä aasilla ratsastavassa Messiaassa, ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Kristuksessa, on Jumalan viisaus ja voima. Paavali matkusti Roomaan - tuohon maailman loiston ja kunnian kaupunkiin - ja hän kirjoitti sinne kirjeen: "Minä en häpeä evankeliumia" (Room. 1). Ei sitä hävennyt myöskään roomalainen orja nimeltään Alexamenos. Hänen uskonsa rohkaisee meitä vielläkin.

Ps. Tässä on viellä tarkka jäljennös Palatine graffitista. Kreikankielisessä tekstissä näkyy orjan kirjoitustaito. Siinä on nimittäin todennäköisesti kirjoitusvirhe. Tutkijat ovat kahta mieltä mitä tuo palvoa-verbi (sebeo) pitäisi ymmärtää. Toisen lukutavan mukaan verbi on imperatiivissa, jolloin kuvateksti menisi näin: "Alexamos, palvo Jumalaa!"
File:AlexGraffito.svg

torstai 10. lokakuuta 2013

Publikaani Matteus - syntinen mies kutsutaan apostoliksi


Caravaggio - The conversion of St. Matthew

Viime lauantaina opetin Helsingin Raamattukoulussa Matteuksen evankeliumista. Lähdimme liikkeelle Caravaggion taideteoksesta ”Matteuksen kääntyminen”. Kohtalaisen varhaisen perimätiedon mukaan publikaani Matteus on kirjoittanut kyseisen evankeliumin. Piispa Eusebius (260–340) mainitsee 120–140-luvuilla vaikuttaneen Hieroapoliksen piispa Papiaksen, joka kertoo muun muassa Matteuksen evankeliumin synnystä (Eusebiuksen Kirkkohistoria):
”Matteus laati [Jeesuksen] puheista järjestykseen asetellun esityksen heprean kielellä, ja kukin käänsi ne [kreikaksi] sen mukaan kuin osasi.”
Myös piispa Irenaeus, 180-luvulla, painottaa, että Matteus-niminen mies on evankeliumin takana. Kirkkohistorioitsija Eusebius lainaa piispa Irenaeusta tällä tavalla: ”Matteus julkaisi heprealaisten keskuudessa kirjoitetun evankeliumin..” (Eusebiuksen Kirkkohistoria V, 8:2–4, Irenaeus, Harhaoppeja vastaan III:1:1). Sama näkemys Matteuksen evankeliumin kirjoittajasta oli myös kirkkoisä Origeneella (Eusebius, Kirkkohistoria, VI, 25:3–6):
”Kuten perintätiedosta olen oppinut neljästä evankeliumista, jotka ovat ainoat, joita ei ole vastustettu Jumalan kirkossa koko maailmassa, että ensin kirjoitettiin se joka sai nimensä entisestä tullimiehestä, Jeesuksen Kristuksen apostolista, Matteuksesta, joka julkaisi sen niitä varten, jotka juutalaisuudesta olivat tulleet uskoon, ja kirjoitti sen heprean kielellä..”
Tiedän, että kysymys siitä, kuka tai ketkä todella kirjoittivat Matteuksen evankeliumin, on todella vaikea kysymys - meillä ei ole siihen mitään selkeää tai varmaa vastausta. Tämä kirkkoisien näkemys on vain varhainen perimätieto. Pitääkö se paikkansa, sitä en tiedä. Jokatapauksessa, publikaani Matteus oli julkisyntinen mies ammattinsa puolesta – hän keräsi veroja roomalaisille. Caravaggion taulussa publikaani Matteus ja hänen palvelijansa istuvat tulliasemallaan. He ovat pukeutuneet tyylikkäästi. He ovat kaikin tavoin rikkaan näköisiä. Taulussa Jeesus ja hänen joukkonsa luovat publikaaneille selvän vastakohdan. He ovat pukeutuneet vaatimattomasti. He ovat silminnähden köyhiä. Leonardo Da Vincin kuuluisa maalaus luomisesta kuvaa, kuinka Jumala luo rakastavan katseensa Aadamiin, kuinka Hän kurottaa sormellaan passiiviseen ja uniseen Aadamiin. Heidän sormiensa kohdatessa Aadam herää eloon. Tuossa kohtaamisen ja kutsun hetkessä Aadamista luodaan elävä olento ja Jumalan kuva.
Caravaggion taulussa Jeesus osoittaa samalla tavalla sormellaan Matteusta. Hän valitsee Matteuksen, tuon syntisen ja materialistisen miehen. Matteus on kuvassa täysin yllättynyt. Hän osoittaa sormellaan itseään, ikään kuin kysyen, ”tarkoitatko minua?”. Matteuksen evankeliumissa tästä kohtaamisesta kerrotaan näin (Matt. 9:9–13):
”Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ’Seuraa minua’, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.”
Seuraavassa luvussa Jeesus kutsuu 12 lähintä opetuslastaan olemaan hänen kanssaan, olemaan hänen apostolejaan. Tuossa joukossa on myös publikaani Matteus (Matt. 10:2–3):
”Nämä ovat niiden kahdentoista apostolin nimet: ensimmäisenä Simon, toiselta nimeltä Pietari, ja hänen veljensä Andreas, Jaakob Sebedeuksen poika ja hänen veljensä Johannes, Filippus ja Bartolomeus, Tuomas ja publikaani Matteus…”
Ainoastaan Matteuksen ammatti mainitaan. Hän oli publikaani Matteus. Matteuksen kutsuminen oli yllättävä. Jeesus olisi voinut kutsua ympärillä olevia kunnollisia ihmisiä, hurskaita fariseuksia, mutta hän kutsui publikaani Matteuksen. Samoin Jeesus asettui ruokapöytään publikaanien ja muiden syntisten kanssa. Jotkut fariseukset kritisoivat häntä, mutta silloin Jeesus saa mahdollisuuden ilmaista sen, mitä hänen tekonsa jo julistavat selvin sanoin: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.” Juuri tämä on Jeesuksen ykkösmissio ja juuri tämä tosiasia on publikaani Matteukselle niin tärkeä asia.
Jos publikaani ja apostoli Matteus todella kirjoitti (tai laati) Matteuksen evankeliumin, niin silloin on hyvä huomata, että juuri tässä evankeliumissa painotetaan, että Jeesus on syntisten pelastaja. Evankeliumin alussa enkeli ilmestyy yöllisessä näyssä Joosefille, ja kertoo, kuinka hänen pitää suhtautua Marian yllättävään raskauteen (Matt. 1:21): ”Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” Juuri tämä nimenomainen tehtävä kulkee punaisena lankana halki koko evankeliumin – Jeesus pelastaa kansansa sen synneistä. Ehtoollisen asetussanoissaan Jeesus sanoo (Matteuksen mukaan, 26:28) näin: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Muilta evankelistoilta, samoin kuin Paavalilta, puuttuvat tässä kohden nuo eksplisiittiset sanat, jotka viittaavat syntien anteeksiantamiseen (Mark. 14:24; Luuk. 22:20; 1. Kor. 11:25). Matteus todistaa yhtäpitävästä muiden evankelistojen kanssa, mutta hän erityisesti vielä painottaa tätä syntien anteeksiantamisen totuutta. Ehkä se oli hänelle, syntiselle publikaanille erityisen tärkeä asia – olettaen, että publikaani Matteuksella ja evankeliumin kirjoittajalla on jokin yhteys, niin kuin perimätieto väittää.
Palataan vielä Caravaggion tauluun ja Matteuksen evankeliumiin. Jeesus kutsuu Matteuksen yksinkertaisesti, ilman ehtoja, ilman selittelyjä: ”Seuraa minua.” Matteus vastaa välittömästi, hän aseta ehtoja eikä kysele mitään. Siltä samalta istumalta ”hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.” Näin yksinkertaista se on. Kaikki jäi taakse. Matteus ei jäänyt empimään niin kuin se rikas, nuori mies, joka ei ollut valmis jättämään kaikkea ja seuraamaan Jeesusta (Matt. 19:21–26).
                   Publikaani Matteus on evankeliumissa malliesimerkki siitä, miten Jeesuksen kutsuun pitää vastata – yksinkertaisesti seuraamalla häntä. Jeesus vaatii kaikkea, aivan kaikkea. Niin kuin edellisessä luvussa Jeesus opettaa, hänen seuraamisensa on niin tärkeää, että kuolleiden hautaaminen saa jäädä (niin arvokasta kuin se onkin), samoin vanhempien hyvästeleminen saa jäädä (niin hienoa kuin se onkin), kunhan häntä vain seurataan ilman mitään ehtoja (Matt. 8:18–22). Jeesus sanoo opetuslapsilleen (Matt. 16:24–25): ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Matteuksen evankeliumissa painotetaan tätä Jeesuksen seuraamista hyvin paljon. Sana ”seurata” (akoluteō) löytyy koko evankeliumista yhteensä 25 kertaa, mutta pelkästään luvuissa Matt. 8–9 tuo sana ”seurata” löytyy jopa 9 kertaa. Kertaus on opintojen äiti ja Matteus on kääntymisen mallioppilas – nämä kaksi kääntymys-lukua ikään kuin huipentuvat Matteuksen kääntymykseen. Niin kuin näemme, Matteuksen evankeliumissa Jeesus antaa kaiken anteeksi – se on hänen ykkösmissionsa – ja toisaalta hän vaatii aivan kaikkea – häntä pitää seurata ilman mitään ehtoja.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

"Jeesus liikkeen" rabbi ja dogmien Kristus - ovatko dogmit vain ihmisten mielipiteitä?



Anti-opillisuus on entistä muodikkaampaa. Teologisesti hovikelpoiseksi muuttunut Antti Kylliäinen ja Kuopion entinen piispa Wille Riekkinen ovat julkisesti antaneet kyytiä kirkon opeille. Samoin Tuomasmessun puuhamies ja Helsinki-mission johtaja Olli Valtonen suhteellistaa opit vain ihmismielipiteiksi, jotka ovat Jeesus-liikkeelle vieraita (ks. tästä). Samoin monet ovat sitä mieltä, että opilliset kysymykset täytyy nyt vain laittaa sivuun, koska ne eivät enää kiinnosta ihmisiä, ja loppujen lopuksi ne eivät ole tärkeitä

Moni ajattelee – pitkälti liberaalien protestanttisten teologien innoittamina (=1800- ja 1900-luvun jättiläiset kuten Harnack ja Bultmann) – että uskon kyllä jonkinmoiseen ”hippityyppiseen” Jeesukseen, tuohon Jumalan valtakunnan julistajaan, mutta en dogmien Kristukseen. Yleensä ajatellaan, että Jeesus nasaretilainen on aivan vieras niille kristologisille dogmeille, joilla kirkon suuret teologit myöhemmin häntä kuvasivat Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokouksissa. Onkin siis syytä kysyä: Mitä Galilean juutalaisille Jumalan valtakuntaa julistanut Jeesus olisi ajatellut kaksiluonto-opista, kolminaisuusopista ja inkarnaatioista?

Olli Valtosen ”Jeesus-liike” olisi Ollin mukaan, mikäli ymmärrän häntä oikein, ollut vieras näille opeille. Luin jokin aika sitten professori Daniel Boyarinin kirjan The Jewish Gospels. The Story of the Jewish Christ (2012). Boyarin on yksi arvostetuimmista Talmudin ja rabbiinisen juutalaisuuden tutkijoita (ks. tästä). Hän on myös erittäin suopea kristinuskoa kohtaan, vaikka onkin juutalainen tutkija – hän todella rakentaa kunnioittavia suhteita näiden kahden sisaruskonnon välille.

Kirjassaan Boyarin arvioi kristinuskon tärkeimpien dogmien totuudellisuutta. Hän kysyy: Onko niillä mitään taustaa VT:n tai toisen temppelin ajan juutalaisuudessa tai evankeliumeissa? Hänen vastauksensa ovat häkellyttäviä. Kirjassaan Boyarin käsittelee kolmea suurta kysymystä: 

  1.   Inkarnaatio – uskoiko Jeesus olevansa ihmiseksi tullut Jumala? Mitä Jeesus ajattelisi Jumalasta, joka on luonnoltaan yksi, mutta jossa on kolme persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki? 
  2.    Noudattiko Jeesus kosheria, juutalaisia ruokailusäädöksiä? 
  3.  Uskoivatko Jeesuksen aikaiset juutalaiset kärsivään, syntiset kuolemallaan sovittavaan Messiaaseen? Uskoiko Jeesus?

Tässä postauksessa keskityn vain kohtaan yksi. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Boyarin vastaa myöntävästi sekä kohtaan kaksi että kolme. Mutta nyt sukelletaan inkarnaatioon ja kolminaisuuden perusteisiin. Oliko Jeesuksen aikalaisille ajatus Messiaasta jumaluuden toisena persoonana täysin käsittämätön uskomus? Boyarinin mukaan ei ollut. Hän väittää, että kristinuskon keskeisten dogmien perusteet ja juuret löytyvät VT:n ja toisen temppelin ajan juutalaisten uskosta, visioista ja pohdinnoista. Boyarin toteaa näin (s. 7):

”the idea of Jesus as divine-human Messiah goes back to the very beginning of the Christian movement, to Jesus himself, and even before that.”

Kirjansa yhteenvetona Boyarin toteaa näin (158):

“The notion of a dual godhead with a Father and a Son, the notion of a Redeemer who himself will be both God and man, and the notion that this Redeemer would suffer and die as part of the salvation process. At least some of these ideas, the Father/Son godhead and the suffering savior, have deep roots in the Hebrew Bible as well, and may be among some of the most ancient ideas about God and the world that the Israelite people ever held.”

Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Yleensähän olemme tottuneet ajattelemaan, että tällaiset ”korkeakristoloiset” uskomukset syntyivät kun evankeliumi juurtui kreikkalaisen filosofian ja pakanuuden maailman. On totuttu ajattelemaan, että ajatus Jeesuksen jumaluudesta on syntynyt myöhemmin ja että se ei edusta Jeesuksen omia näkemyksiä hänestä itsestään.

Jumalan Poika ja Ihmisen Poika – kumpi on suurempi?
Evankeliumeissa Jeesuksesta käytetään tietyissä kohdissa titteliä ”Jumalan Poika”. Jeesus itse käyttää itsestään titteliä ”Ihmisen Poika”. Itse asiassa nykyajan Jeesus-tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että Jeesus julisti evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja että hän puhui omilleen, eli opetuslapsilleen Ihmisen Pojasta, ja ilmeisesti hän ajatteli olevansa tuo Ihmisen Poika. Itse asiassa kukaan muu kuin Jeesus itse ei puhu itsestään Ihmisen Poikana. Juuri tämä titteli on jatkuvasti Jeesuksen huulilla. Toisaalta juutalaiset tuntuvat tietävän, mitä tuo titteli pitää sisällään, sillä kukaan ei milloinkaan kysy häneltä, mitä hän tarkoittaa Ihmisen Pojalla. Meille tuo titteli on kuitenkin usein vieras. Ajattelemme, että ”Jumalan Poika” on jumalallinen titteli, kun taas ”Ihmisen Poika” viittaa Jeesuksen ihmisyyteen, siihen, että hän on ihminen. Totuus on juuri päinvastainen, kuten Boyarin osoittaa. ”Jumalan Poika” on Israelin kuningasideologiasta peräisin oleva titteli, joka yhdistetään inhimilliseen kuninkaaseen ja Herran voideltuun eli Messiaaseen (2. Sam. 7:14; Ps. 2:7). Jumalan Poika -titteli ei siis pidä sisällään ajatusta, että tuo hahmo olisi Jumala tai jumalallinen.

Ihmisen Poika –titteli taas sisältää juutalaisuudessa viittauksen itse Jumalaan tai/ja hänen ”toiseen persoonaansa.” Ihmisen Poika – tai tarkemmin Miehen Poika (=Adamin poika) – löytyy Danielin kirjasta 7. Tässä luvussa Ihmisen Poika nousee Ikiaikaisen Jumalan luo. Hänelle annetaan valta, kunnia ja kuninkuus. Hän istuu Ikiaikaisen luona – toisella valtaistuimella (7:9–14). Boyarin opettaa, että tässä 160-luvulla eKr. kirjoitetussa näyssä on kyse Ikiaikaisesta Jumalasta ja ihmishahmon ottaneesta Jumalasta – kyseessä on jonkinlainen kuva kahdesta Jumalan persoonasta, joista Ihmisen Poika on alisteinen Ikiaikaiselle. Ihmisen Poika käyttää kaikkea Jumalan valtaa ja hänet kuvataan täysin Jumalan kaltaisena. Boyarinin mukaan tällainen kaksijumaluus on peräisin VT:n vanhasta uskosta, jossa esiintyvät rinnakkain Jahve ja El – El on nuorempi jumaluus vanhemman Jahven rinnalla. Dan. 7:ssa taivaassa vaikuttaa olevan kaksi valtaistuinta, Ikiaikaiselle ja Ihmisen Pojalle.

VT:n monoteismi ei ole niin tiukkaa, kuin joskus kuvitellaan. Mielenkiintoisesti evankeliumeissa Jeesus käyttää juuri Jumalan valtaa sillä perusteella, että Ihmisen Pojalla on tuollainen valta, siis Jumalan valta antaa syntejä anteeksi (Mark. 2:5–10). Dan 7 osoittaa, että jotkut toisen temppelin ajan juutalaiset pystyivät ajattelemaan, että on tavallaan Jumala – kaksi Jumalan persoonaa: Ikiaikainen ja Ihmisen Poika. Kaikista mahdollisista titteleistä Jeesus valitsi omaan käyttöönsä juuri tämän koko VT:n kaikkein jumalallisimman tittelin – ehkä Jeesus ei pitänytkään itseään vain rabbina?

Danielin jälkeisessä juutalaisuudessa näemme, kuinka uskomukset tästä Ihmisen Pojasta kehittyvät ja syvenevät pikkuhiljaa. Ensimmäisessä Heenokin kirjassa, joka oli monille toisen temppelin ajan juutalaisille ja myöhemmin monille kristityille pyhä kirja, näemme, että Dan. 7:n jumalallinen Ihmisen Poika yhdistetään kuningas Messiaaseen. Näin siis Israelin kuningasideologian ”Jumalan Poika” ja jumalallinen pelastajahahmo ”Ihmisen Poika” yhdistetään juutalaisessa ajattelussa: 1. Hen. 46, 70–71. Tämä kehitys kuuluu edelleen toisen temppelin ajan juutalaisuuteen. Boyarin osoittaa, että juutalaisuudessa esiintyy toisen temppelin aikana näkemys, että VT:n Heenok (1. Moos. 5:23–24) on Ihmisen Poika, jumalallistettu ihminen. Toisaalta tuona ajan juutalaisuudesta löytyy myös visio Mooseksesta, joka istuu Jumalan valtaistuimella. Toisen vuosisadan alussa rabbi Akiva, jota pidetään yhtenä rabbiinisen juutalaisuuden tärkeimmistä opettajista ja isistä, tulkitsi jaetta Dan. 7:9 siten, että taivaassa on kaksi valtaistuinta: yksi Jumalalle, yksi Daavidille eli Messiaalle (Wright, Jesus and the victory of God, 626).

Näemme siis, kuten Boyarin osoittaa, että toisen temppelin juutalaisuudessa yksijumaluus ei sulkenut pois sitä, että taivaassa olisi Ikiaikainen, Ihmisen Poika, jumalallinen Messias, jumalallinen Heenok, Mooses tai Daavid. Juutalaisuus oli kovassa muutosvaiheessa, ja juutalaisuuteen voitiin sovittaa kristillisen inkarnaatio-opin mukainen ajatus ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka tulee pelastamaan Israelia ja maailmaa (Dan. 7; 1. Hen. 46). Tällaiset pohdinnat taas luovat pohjan kirkon kolminaisuusopille, jossa puhutaan siitä, että on olemassa toisaalta vain yksi Jumala, mutta Hänessä on useampia Jumalan persoonia.

Boyarinin mukaan, kun Jeesuksen aikaiset juutalaiset saattoivat ajatella näin, on selvää, että myös Jeesus saattoi ajatella niin – myös itsestään. Miksi muuten hän olisi yhdistellyt näitä titteleitä itseensä? Miksi muuten hänen juutalaiset seuraajansa olisivat ymmärtäneet hänet niiden valossa? Hän saattoi ihan hyvin pitää itseään Ihmisen Poikana – persoonana, jolle kuuluisi paikka taivaan valtaistuimella Ikiaikaisen rinnalla. Jos jotkut juutalaiset kuvittelivat, että Heenokilla, Mooseksella tai jollain Messias-kandidaatilla (Simon Bar Kosiba) olisi vähän tuon tyyppinen asema, niin totta kai Jeesus, jolla oli kova itseymmärrys, saattoi ajatella niin itsestään. Boyarin toteaa sivulla 102 näin:

”The ideas of Trinity and incarnation, or certainly the germs of those ideas, were already present among Jewish believers well before Jesus came on the scene to incarnate in himself, as it were, those theological notions and take up his messianic calling.”

Boyarin väittää hauskasti, että juutalaisuus tarjosi Jeesukselle ikään kuin “työpaikkahakemuksen”, jossa etsittiin ihmiseksi tulevaa Jumalaa, Messiasta, joka pelastaisi Israelin synnistä. Jeesus tuumasi, että tuo tehtävänkuvaus sopii hänelle kuin valettu, ja niin hän astui homman. Jeesus tai alkukristityt eivät siis itse luoneet Jeesukselle tehtävälistaa ja työnkuvaa – se löytyi jo työpaikkailmoituksesta, joka löytyi VT:sta ja toisen temppelin ajan juutalaisista uskomuksista.

Boyarille kuuluu suurkiitos tästä kirjasta. Kirkon dogmien mukainen Jeesus Kristus on uskottava ja ymmärrettävä juuri juutalaisuuden taustaa vasten. Olli Valtosen ja kumppaneiden kannattaisi lukea tuo Daniel Boyarin kirjanen. Moderni ja ihastuttava "Jeesus-liike" ei välttämättä ole kovin autenttinen (juutalainen) vaan ehkä se on enemmänkin modernien pastoreiden päiväuni. Se on aika tuttu juttu jonka juuret ovat jo 1800-luvun liberaalien protestanttien väitteissä.