maanantai 22. heinäkuuta 2013

Poppipappi Mikko Salmi, arkkipiispa, Päivi ja oikeus ajatella omilla aivoilla



”Julkkispappi” Mikko Salmi oli tuomiokapitulin kuultavana harhaoppisyytteistä. Hän kirjoitti kokemuksistaan kolumnin Sana-lehteen. Mikko piti muutaman pappisystävänsä kanssa agnostikkoiltoja, joissa he sokeripalat kaulassa kiistivät tiettyjä perustavia kristillisiä uskontotuuksia – Raamatun ja kirkon oppilauselmien Jumala on kuulemma väärä (näin joku väitti), kaste ei pelasta, perisyntiä ei ole jne.

Tässä lainaus Mikon kolumnista:
Emme tietenkään opettaneet illoissa kirkon vastaisesti. Pikemminkin kyse oli ääneen ajat­te­lus­ta ja olennaisten kysymysten esittämisestä kuin teesien naulaamisesta. Silti jotkut louk­kaan­tuivat. Miksi? Ilmeisesti edelleenkään papit eivät saisi puhua siitä, mitä sydämessään tun­tevat.

Tuo ensimmäinen lause on vale: kyllä nuo papit opettivat vastoin kirkon tunnustusta. Tuo viimeinen lause on jännä. Haluaako Mikko ihan oikeasti avointa keskustelukulttuuria? Arkkipiispa Kari Mäkinen kertoo arkkihiippakuntansa nettisivuilla tehtäväkseen ”kehittää kirkkoa avoimen ja läpinäkyvän keskustelun suuntaan”. Päivi Räsänen noudatti Karin neuvoa ja täytti Mikon toiveen: hän ajatteli ääneen ja kertoi mitä sydämessään uskoi. Monet kirkon johtajat, piispat ja papit, olivat kauhuissaan Päivin puheista: ymmärtäisi nyt edes olla hiljaa! Helsingin kirkollisen ykköslehden (Kirkko & kaupunki) päätoimittaja Seppo Simola toivoo KD-puolueen lakkauttamista ja kertoo, että Päivin puheet ovat ”aivopieruja” ja kaikin tavoin vastenmielisiä. Avointa keskustelua siis toivotaan, mutta tuo ”nainen vaietkoon seurakunnassa”.

Tuomiokapituli armahti Mikkoa. Jos eivät nykyihmiset usko niin kuin kirkko opettaa, niin pitäisikö pappienkaan? Mieleen tulee pastori Antti Kylliäisen kohukirja ”Kaikki pääsevät taivaaseen”. Tuo kirja julkaistiin noin 10 vuotta sitten. Silloin se aiheutti kovan polemiikin. Konservatiivien suunnalla kerättiin jo polttopuita Antin roviota varten. Nykyään Antti on luterilaisessa kirkossa täysin hovikelpoinen. Hän kirjoitti juuri äskettäin kirjan piispa Riekkisen kanssa – siinäkin hän ajatteli hyvin avoimesti ja varmasti vastoin kirkon perinteistä opetusta. Luterilaisessa kirkossa on lyhyessä ajassa tapahtunut valtavan suuri muutos suhtautumisessa siihen, miten pappi saa ajatella ja puhua.

Saatan olla väärässä, mutta mielestäni "poppipappi" Salmen, Kylliäisen ja monien muiden taustaoletuksena on, että kun pappi tai seurakuntalainen ajattelee vapaasti ja omilla aivoilla, niin hän tietenkin päätyy jonkinmoiseen liberaaliin näkemykseen, jossa kirkon dogmat eivät pidä paikkaansa. Ne edustavat vain jotain "hengellistä vallankäyttöä", mutta ne eivät puhu oikeasta Totuudesta. Tuollainen lähtöoletus on mielestäni väärä. Tuollainen lähtöoletus onkin usein vain todella värittynyttä retoriikkaa. Monet todella viisaat, vapaasti ja luovasti ajattelevat ihmiset ovat päätyneet niin kuin kirkko on perinteisesti opettanut: Augustinus, C. A. Lewis, John Henry Newman, Edith Stein...

On otettava tosissaan se, että vapaasti ajatellen, tunteet lukuun ottaen, monet ihmiset päätyvät näkemyksiin, jotka eivät ole (kirkollis)poliittisesti korrekteja. Puheet ajatuksen- ja sananvapaudesta ovat hienoja, mutta pitää tunnustaa, että tuskin mikään kirkkokunta kestää jos sen papiston keskuudessa on oikeasti keskenään selvästi ristiriitaisia vakaumuksia ja sydämen uskomuksia. Tai siinä tapauksessa kirkko ei ole enää kirkko vaan keskustelukerho. Ei mikään liikeyritys voi menestyä, jos sen johdolla on keskenään täysin ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi tuottaa ja mitä pitäisi myydä ja ostaa.

Juuri siksi, että ihmiset ajattelevat omilla aivoillaan ja kohtalaisen vapaasti, niin keskustelu naispappeudesta ei ole vieläkään jäänyt historiaan. Kuitenkin naispappeuden vastustaminen nykyisessä luterilaisessa kirkossa alkaa käydä mahdottomaksi. Vaihtoehdot ovat tässä: Hyväksy tai ulos. Arkkipiispa on tehnyt asian selväksi. Tästä ei saisi keskustella. Pappi ei nyt saisikaan ajatella vapaasti omilla aivoillaan.

Rehellisyyden nimissä naispappeudelle ei löydy vakuuttavaa tukea Raamatusta eikä kirkon traditiosta. Naispappeutta onkin pitänyt perustella jollain muulla kuin Raamatulla ja traditiolla. Sitä on tuettu sosiologisilla syillä ja tasa-arvolla. Tietysti myös raamatullisia perusteita on pyritty löytämään, mutta niillä ei ole onnistuttu vakuuttamaan kuin pieni osa maailman kristityistä – esim. katolinen kirkko tai ortodoksinen kirkko ei niistä perusta. Onko meillä todella kanttia, väittää että katoliset ja ortodoksit teologit eivät osaa ja uskalla ajatella vapaasti omilla aivoilla?

Sitten kun omille näkemyksille ei ole löytynyt Raamatusta selvää tukea, tai kun niitä jopa selvästi vastustetaan Raamatussa, niin on keksitty väittää, että Raamatussa on virheitä ja vikoja – syntinen jälki. Sieltä löytyy ”pahaa patriarkaalisuutta”, sovinismia, seksismiä ja naisen alistamista. Tulee mieleen kirkkoisä Irenaeuksen (n. 130–200 jKr.) tokaisu (Adversus Haereses 3.2): 

Kun kirjoitusten nojalla on osoitettu, että harhaoppiset ovat väärässä, he kääntyvät syyttämään itse kirjoituksia, ikään kuin niissä olisi jotain väärää.


Juuri näinhän on usein toimittu. Muistan raamattuopin pastoraalikurssilta, kuinka eräs pappi selitti itsestään selvänä tosiasiana, että UT:n patriarkaaliset kohdat voidaan vain ohittaa, koska nehän ovat väärässä. Ne edustavat varhaista, patriarkaalista ”katolilaisuutta”, joka ei ole autenttisen ja alkuperäisin evankeliumin mukaista… Näin Raamatusta tulee ihmisen orja, jota hän voi tulkita oman mielen mukaan. Patapatriarkaalinen Pietari kuitenkin kirjoittaa näin (2. Piet. 1:20): ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” 

Tällaisia perusteluja kuulen aika usein luterilaisissa piireissä. Ajatellaan, että kun Jeesuksen muisto ja Pyhän Hengen vuodatus olivat vielä kohtalaisen tuoreina mielissä, niin kristityt onnistuivat kuuliaisesti sanoittamaan ”Raamattuun” Jumalan Sanan. Mutta, alas!, kun apostolit kuolivat, kun koitti apostolien jälkeinen aika (70–100 jKr.), niin kunnollinen kosketus jumalalliseen lähteeseen jäi entistä heikommaksi. Silloin kirjoitettiin sellaisia kirjoituksia, joihin vaikuttivat Pyhän Hengen inspiraation ohessa entistä enemmän kirjoittajien omat ennakkoluulot, syntisyys ja vallan himo. Apostolisten isien kirjoitukset ovatkin sitten jo aivan epäluotettavia koska niissä näkyy niin voimakkaasti ”katolisen” kirkon vaikutus – vrt. Kleemenksen kirje, Ignatioksen kirjeet, Apostolien opetus jne.

Tällainen käsitys on aika kummallinen. Sen mukaanhan ymmärrys ja kosketus Jumalan ilmoitukseen heikkenee koko ajan, kun aika kuluu. Näin ollen kirkon pitäisi olla tänään aivan harhapoluilla. Myönteisempi näkemys on tietysti se, jonka mukaan ilmoitus vain kasvaa, kirkastuu ja rikastuu ajan kuluessa. 

Pitääkö myös UT:n käydä läpi ”uskonpuhdistus”? Pitääkö se "puhdistaa" kaikista inhimillisistä, pahoista ja kulttuuriin sidotuista taustoista? Voidaanko löytää puhdas Jumalan Sana? Tällaisella puhdistamisella löydämme Raamatusta vain omat ”puhtaat ja selvät” ajatuksemme.

Pitää muistaa, että Luther pohdiskeli vakavasti ovatko neljä UT:n kirjaa oikeasti Pyhän Hengen inspiroimia: Il­mestyskirja, Jaakobin ja Juudaksen kirjeet ja Heprealaiskirja. Luther nimittäin näki, että nuo kirjoitukset ei­vät olleet hänen evankeliuminäkemystensä mukaisia. Uskonpuhdistus meinasi puhdistaa UT:n noista kir­joi­tuk­sista. Viisasta on vain luottaa siihen, että Pyhä Henki on Jeesuksen lupauksen mukaisesti johtanut kirkon oi­keaan sen määritellessä kaanonin sisällön ja rajat. Tai voimmeko me ihan oikeasti aina kyseenalaistaa Raa­matun erillisten kirjoitusten jumalallisen inspiraation tason, kun huomaamme, että meidän omat ”ne­rok­kaat näkemykset” kohtaavat Raamatun vastustuksen? Eikö tuollainen asenne ole aika ylpeä?

Arkkipiispa on toivonut, että kirkossa alkaisi avoin keskustelu avioliiton perusteista ja erityisesti homojen asemasta. Raamattu sisältää selviä kohtia, joissa homoseksuaalisuuden toteuttaminen tuomitaan. Miesten kanssa makaavat miehet syyllistyvät siihen syntiin, joka on esteenä Jumalan valtakunnan perimiselle, niin Paavali kirjoittaa (1. Kor. 6:9). Paavalin mukaan tuo synti on yhtä raskas kuin siveettömyyden harjoittaminen, epäjumalien palveleminen ja avionrikkominen. Näitä tuomitsevia raamatunkohtia on yritetty kumota siten, että ne eivät edusta inspiroitua Jumalan Sanaa vaan Paavalin sovinistisia, juutalais-farisealaisia ja homofobisia, primitiivisiä mielipiteitä ja pelkoja – vanhan Aatamin väärinkäsityksiä. Niin kuin Irenaeus tokaisi, harhaoppiset väittävät, että vika on kirjoituksissa, kun kirjoitukset tuomitsevat heidän omat näkemyksensä. Taas pitäisi "uskonpuhdistaa" raamattua ja löytää sieltä se "puhdas" oma näkemys.

Jos se pitäisi paikkansa, että nämä vaikeat kohdat ovat vain heijastuksia raamatunajan vihamielisistä ja uskonnollisesti vinoutuneista taustoista, joita ei pidä sekoittaa todelliseen Jumalan Sanaan, niin silloin kirkko on uskonut näistä asioista väärin viimeiset 2000 vuotta. Mutta Jeesushan lupasi lähettää kirkolleen Pyhän Hengen, joka johdattaa sen totuuteen. Onko Jeesus valehdellut? Tai eikö tuo lupaus ollutkaan inspiroitua Sanaa? Mistä sitten enää tiedän, mikä on sitä inspiroitua Jumalan sanaa ja mikä ei? Osittain tämän vuoksi en jaksa uskoa yksittäisten pappien mielipiteisiin, vaan uskon, kuten vanha kirkko on opettanut. (Tiedän, että tästä seuraa muutamia ristiriitoja.) Uskon, että Pyhä Henki johtaa tänäänkin Kristuksen kirkkoa – yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa.

Mitä sitten?
Poppipappi Mikko Salmi toivoi, että uskaltaisimme käyttää aivojamme, uskaltaisimme uskoa ja ajatella itsenäisesti ja avoimesti emmekä pakenisi dogmien taa. Juuri näin on hyvä tehdä. Kannatan tätä vapautta, mutta Mikko tai kukaan muukaan ei voi sanella, minne tuon vapauden pitäisi johtaa minut ja monet muut ajattelevat ja avoimet ihmiset - ei välttämättä liberaalisiin mielipeiteisiin vaan yksimielisyyteen Kirkon kanssa. Vapaa ajattelu voi olla aika tuskallista ja sen hinta on varmasti kova. Sanan- ja ajattelunvapauden johtotähtenä meillä on Päivi. Ihan hyvä.

4 kommenttia:

  1. Kiitos, hyvä kirjoitus!

    Nykyään toiaan kirkkoon on hiipinyt se ongelma, että saarnatkin pitää kuunnella siitä näkökulmasta, että mahtaakohan joku pappi uskoa Raamattuun vai ei - ei voi vaan janoisena imea ihan kaikkea itseensä mitä saarnastuolista kuulee.

    Tulee hätä niiden puolesta jotka vasta hapuilevat ja etsivät tai ovat juuri tulleet uskoon - ne jotka hyvässä uskossa menevät Sanan kuuloon ja uskovat kaiken mitä papit. Millaisen kasvupohjan he saavat Suomen kirkossa?

    VastaaPoista
  2. Kiitos kirjoituksesta Juho!

    On vaikea oikeastaan edes käsittää, miten Luterilainen kirkko, tai ainakin osa sen palvelijoista, on ajautunut tähän tilanteeseen. Voitaneenko enää edes puhua kristinuskosta?

    Ei Jumala ole kirkkoaan hylännyt, mutta tässä taidetaan nyt erotella jyviä akanoista. Joissain asioissa dogmaattinen mustavalkoisuus on varmastikin ainoastaan hyve, sillä tuskinpa uskomme Perustaja olisi tinkinyt periaatteistaan ja käskyistään.

    Pitkään pohdin, että mihin opetukseen sitä voi luottaa, kuka pastori osaa opettaa Jumalan sanaa oikein. Sitten tulin siihen johtopäätökseen, että alistun kirkon auktoriteettiin ja luotan Jeesuksen lupaukseen pitää huolta kirkostaan ja täten myös varjella sen oppia. Puhun nyt siitä alkuperäisestä kirkosta, jonka päämaja on Roomassa.

    Oli miten oli, odotan seuraavaa kirjoitusta mielenkiinnolla!

    Hyviä vointeja sinne!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista. Niistä loistaa läpi se, kuinka luterlaisen kirkon sisällä todella nykyään on vaikka mitä: katto on korkealla ja seinät levällään. Luterilaisuus on aina keskittynyt vanhurskauttamisoppiin. Nyt olisi aika paneutua kirkko-oppiin.

    VastaaPoista
  4. Todella kirkosta löytyy juurikin "vaikka mitä" - valitettavasti. Siunaan niitä oikein Raamatun opettajia, jotka nöyrästi asettuvat Sanalle alamaisiksi: "Herra, kenen luo me menisimme, Sinulla on ikuisen elämän sanat." ja "Sinun Sanasi on totuus". Ei niitä sanoja ole paljon muuttaminen...

    VastaaPoista

Kiitos välittömästä palautteesta.