Onko historialla mitään merkitystä?

Eilen vietimme taas raamattuiltaa Mikaelissa. Aiheena oli evankelista Luukkaan pelastus eilen, tänään ja huomenna. Onko eilisellä jotain merkitystä? Eikö kannattaisi vain keskittyä tähän päivään ja huomiseen? Raamattuhan on pitkälti historiankirjoitusta. Juutalaiset etsivät historiasta tietä, jota pitkin heitä oli kuljetettu. Raamatun profeetat olivat kiinnostuneita eilisestä ehkä jopa enemmän kuin huomisesta: he eivät olleet mitään ennustajia kristallipalloineen. Tietyissä käänteentekevissä hetkissä, Israelin kansa kertasi historiansa. Sen pohjalta voitiin ymmärtää, miten kannattaa nyt elää, minne kannattaa kääntyä (Joos. 24; 1. Sam. 12:7–25): ”Odottakaa, niin minä tutkin vielä kanssanne Herran edessä kaikki ne pelastusteot, jotka hän on tehnyt teille ja isillenne. Kun Jaakobin suku oli mennyt..” ja niin tarina alkaa. 

On mielenkiintoista huomata, että muistin hävittäminen kuuluu aivopesuun, jossa väärinajattelijoita on ”uudelleen koulutettu” tai ”muutettu” taas yhteistyökykyisiksi. Georg Orwelin teoksessa Vuonna 1984 kuvataan maailmaa, jossa ihmisiltä on riistetty historia ja tieto menneisyydestä. Näin ollen Totuuden ministeriö saattoi Puolueen tarpeiden mukaan kirjoittaa historian aina oman mielensä mukaiseksi. Tämä johti kansalaisten kokemusten mitätöintiin. Ainoaksi todelliseksi asiaksi jäivät Puolueen oppilauseet. Niistä eräs julisti: ”Joka määrää menneisyyden, määrää tulevaisuudenkin.”

Näin siis historia ei ole merkityksetöntä, jos haluaa elää tulevaisuudessa ja pitää oman päänsä. Heikki Mäki-Kulmala toteaa näin (Näin puhui Sarasvuo, s. 124):

”Muisti, historian tuntemus, on yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansan paras turva aivopesua vastaan. Ja päinvastoin: muistinsa tai menneisyytensä menettänyt ihminen on kaikkein helpoimmin muokattavissa tai ’transformoitavissa’.”

 Luukkaan kaksoisteoksessa Jeesus ja kirkko sidotaan hienosti pelastushistorian jatkumoon. Ei ole varmastikaan sattumaa, että Apostolien teoista löytyy pitkiä puheita, joissa kerrotaan koko Raamatun historia ja sen pohjalta ymmärretään, missä nyt ollaan ja minne mennään (Ap. t. 7 ja 13). Luukas luettelee Jeesuksen sukupuuhun koko ihmiskunnan historian, kaikki 72 sukupolvea (Luuk. 3).

Käsitys historiasta on usein vahvasti sidoksissa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Luin jokin aika sitten Ville Kivimäen kirjan Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandian. Kivimäki valaisee, kuinka valistustyössä ja sotapropagandassa haluttiin vahvistaa yhteistä historiaa. Paatoksellisissa puheissa Suomen armeija nähtiin suorittamassa historiallista tehtävää, ristiretkeä idän kiroja vastaan. Kun sodassa sitten kohdattiin kovia tappioita, paatoksellinen nationalismi laimeni. Jatkosodan aikana armeijan valistustyön ohjeet alkoivat seuraavasti (Kivimäki, 188): 

”..Päämääränä on tällöin luoda maan johtoon ja valtiojärjestelmään luottava yksimielinen armeija, joka suomalaiseen historiakäsitykseen eläytyneenä vankkumatta täyttää sille annetut tehtävät.”  

 Tämäkin osoittaa, että historialla on merkitystä. Jos Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen, niin se olisi varmasti pyrkinyt tuhoamaan tuon muistin, koska sen tuhottuaan se olisi tuhonnut suomalaisten vastarinnan. Historiaa olisi kirjoitettu uusiksi.

Historian merkitykseen liittyen, paavi Johannes Paavali II teki erittäin tärkeän vierailun Puolaan, omaan kotimaahansa, vuonna 1979. Siellä, kommunistisen vallan alla, hän piti yhden elämänsä tärkeimmistä puheistaan. Sitä oli kuulemassa yli miljoona puolalaista. Viitaten helluntaisaarnassaan siihen, kuinka Jumalan suuria tekoja julistetaan kaikkien kansojen, myös Puolan, kielellä, hän totesi näin:

"Niinpä Kristusta ei voida siirtää pois ihmiskunnan historiasta, ei missään paikassa maapallolla, ei sen millään maantieteellisellä leveys- tai pituuspiirillä. Kristuksen sulkeminen pois ihmisen historiasta on rikos ihmistä vastaan. Ilman Kristusta on mahdotonta ymmärtää Puolan historiaa, etenkään sen kansan historiaa, joka on kulkenut tai kulkee kautta tämän maan.”

Paavi onnistui vetoamaan puolalaisten yli 1000-vuotiseen kristilliseen muistiin. Puheen aikana kansa toisti rytmikkäästi: ”me haluamme Jumalan…” Tämä oli neuvostovallalle ja kommunistiselle puolueelle aikamoinen uskontunnustus kansan todellisista vakaumuksista, joilla oli juuret. Kommunismin tuho oli alkanut toden teolla. Se lähti uskonnosta, kulttuurista.