keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Taivasten valtakunta on lastenkaltaisten

Tiistaina oli taas raamattuluento Mikaelin seurakuntakodilla. Aiheenamme olivat ”lapsenkaltaiset”, jotka pääsevät taivasten valtakuntaan. Laitan tähän vain joitain keskeisiä ajatuksia tähän aiheeseen liittyen. Ensinnäkin Jeesus sanoi, että ”ainoastaan lapsenkaltaiset pääsevät taivasten valtakuntaan.” Lapsenkaltainen ihminen on elämäntyyliltään nöyrä, kiitollinen, luottavainen, aito… Mutta se kynnyskysymys taivasten valtakuntaan pääsemisessä ei varmasti ole niinkään kiinni lapsen tilasta vaan hänen asemastaan. Lapsenkaltainen on sellainen, jolle Jumala on Isä, Abba.

Kun puhumme lapsenkaltaisuudesta ja lapsen asemasta, niin fokus kiinnittyy Isään. Lapsella on oltava Isä. Emme voi olla Jumalan lapsia, jos Jumala ei ole meille Isä – ”Isä meidän.”

Juutalainen tausta ja Vanha Testamentti:

Juutalaisuudessa ja VT:ssa Israelin ja Jumalan suhdetta kutsutaan välillä isä-lapsi -suhteeksi: 2. Moos. 4:22. ”Näin sanoo Herra: ”Israel on minun esikoispoikani”. Noin 100 vuotta ennen Jeesusta kirjoitetussa Viisauden kirjassa, joka löytyy Apokryfien joukosta, kerrotaan runollisesti Egyptin ja faaraon tuntoja, kun israelilaiset lähtivät pääsiäisyönä vapauteen: ”He olivat aluksi epäuskoisia ja pitivät vitsauksiaan vain noitien työnä, mutta esikoisten kuoltua he tunnustivat: ”Tuo kansa on Jumalan Poika”, Viis. 18:13. Jakeissa kuten Hoos. 11:1; 5. Moos. 14:1 ja Jes. 1:2-4 tulee esille samantyyppinen ajatus: Israel on alkujaan kutsuttu Jumalan lapsen asemaan. Paavalille tämä oli selvä asia: ”Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska… Ovathan he israelilaisia, jotka Jumala on ottanut lapsikseen ja joille hän on antanut kirkkautensa”, Room. 9:2-4.

Juutalaisuudessa Jumalaa saatettiin kutsua välillä Isäksi, mutta se oli hyvin harvinaista. Jumalan lapsi -status liittyi lähinnä Israelin juhlalliseen ja alkuperäiseen kutsuun orjuudesta vapauteen. Visio israelilaisista Jumalan lapsina kuului myös lopunaikaan. Noin toisella vuosisadalla eKr. kirjoitetussa Juhlien kirjassa kerrotaan lopunajan pelastuksesta näin:

”Minä luon heihin Pyhän Hengen, minä puhdistan heidät niin, että he eivät enää käänny pois minun luotani tuosta päivästä lähtien ikuisuuksiin asti. Heidän sielunsa kiintyvät minuun ja kaikkiin minun käskyihini, ja he täyttävät minun käskyni, ja minä tulen olemaan heidän Isänsä ja he tulevat olemaan minun lapsiani. Ja heitä tullaan kutsumaan elävän Jumalan lapsiksi, ja jokainen enkeli ja jokainen henki tulee tietämään, todellakin, he kaikki tulevat tietämään, että nämä ovat minun lapsiani, ja että minä olen heidän Isänsä oikeamielisyydessä ja vanhurskaudessa. Minä rakastan heitä. Herra tulee ilmestymään kaikkien silmien edessä. Kaikki tulevat tietämään, että minä olen Israelin Jumala ja kaikkien Jaakobin lasten Isä, ja Siionin kuningas ikuisesti”, Juhl. 1:24-28.

Näemme tästä, että kaikkien lopunajan visioiden kruununjalokivenä, täyttymyksenä, olisi se, että Israel, kaikki Jaakobin lapset, otettaisiin Jumalan lapsiksi. He huutaisivat Herralle, maailmankaikkeuden kuninkaalle, ”Abba, Isä”, niin kuin rakkaat lapset.

Jeesukselle Jumala on Isä

Tutkijat aina painottavat, että Jeesus erosi aikalaisistaan siinä, että hän kutsui jatkuvasti Jumalaa Isäkseen. Hän opetti meille ”Isä meidän” rukouksen. Matteuksen evankeliumissa Jeesus kutsuu Jumalaa Isäksi yli 30 kertaa. Tämä lienee useammin kuin koko VT:ssa tai toisen temppelin ajan juutalaisissa kirjoituksissa yhteensä! Jeesuksen koko missio keskittyi siihen, että hän tuli kirkastamaan Isän. ”Ei kukaan tunne Isää paitsi Poika ja se, jolle Poika hänet ilmoittaa.” Opetuslapsi Filippus kysyi Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”, Joh. 14:8.
Kaikki Paavalin kirjeet alkavat lähes identtisesti samalla alkutervehdyksellä: ”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” Näin kristittyjen uskon ytimessä oli alusta asti Jumala Isänä ja Jeesus Herrana. Tällainen Jumala-suhde kuului juutalaisissa lopunajan visioissa (Juhlien kirja 1) Israelin pelastuksen aikaan ja täyttymykseen. Silloin kansa ei enää olisi synnin, epäjumalien tai pakanoiden orjana vaan taivaan Isän lapsena. Tässä valossa Paavalin sanat kristityille ovat mitä hienoimmat:

”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan tahdosta”, Gal. 4:4-7.

Kristityt rukoilevat usein rutiinilla Isä meidän, tajuamatta millainen voima tuossa rukouksessa on. Se on Jumalan perheväen, Isän lasten rukous. Tämä Isä-lapsi -suhde Jumalaan on aivan ainutlaatuista. Sitä ei samalla tavalla löydy mistään muusta uskonnosta. Sen juuret ovat juutalaisuudessa ja se on puhjennut kukkaan Jeesuksen kautta. Esimerkiksi Islamissa Jumalaa ei missään nimessä saa kutsua Isäksi. Islamin mukaan tämä olisi jumalanpilkkaa. Allah ei islamin mukaan ole Isä, eikä hänellä ole rakkaita lapsia, vaan ainoastaan orjia ja palvelijoita. Rukoilkaamme siis iloiten Jeesuksen, meidän veljemme kanssa, hänessä ja hänen kauttaan Isä meidän. Lapsina meidät otetaan Jumalan perheväkeen.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Jeesus-illat ovat alkaneet!

Viime tiistaina Mikaelin seurakuntakodilla oli taas tiistai-illan raamattuluento. Paikalla oli mukavasti porukkaa. Itse olin opetusvuorossa ja näin alkoi viiden kerran sarjani Jeesuksesta. Kävimme läpi Jeesuksen tapaa aterioida erilaisten ihmisten kanssa. Syvennyimme Jeesuksen vertaukseen Isännästä, joka järjesti suuret pidot: Luuk. 14:15-24.

Laitan tähän vähän asioita, joista puhuin:

Nykyään Jeesus tutkijat sanovat lähes yksimielisesti, että juuri Jeesuksen tapa aterioida railakkaasti kaikkien kanssa oli hänelle täysin ominaisleimaista. Fariseukset suuttuivat: ”miksi hän aterioi syntisten ja publikaanien kanssa” – ”miten hän saattoi ottaa syntisen miehen talon majapaikakseen”…
Jeesuksen useat vertaukset koskevat ruokailua. Samoin useat vertaukset, kuten vertaus tuhlaajapojan paluusta, päättyy iloisiin juhliin joissa syödään ja juodaan, iloitaan ja riemuitaan. Viime vuosisadan yksi parhaimmista Jeesus tutkijoista, Joachim Jeremias, selittää Jeesuksen ateriointitapaa näin: hänen “iloiset aterioinnit publikaanien kanssa olivat profetaalinen merkki, voimakkaampi kuin sanat, hiljainen julistus, että Messiaaninen aika on täällä, anteeksiannon aika on koittanut.” Juutalaisille ateria olikin usein pelastuksen vertauskuva, ja totisesti Jeesus käytti tätä vertauskuvaa paljon – sanoin ja teoin.

Vertauksessa isännän suurista pidoista, Luuk. 14, painotetaan, että ateria on valmis. Lopunajan täyttymys on täällä – ateria on valmis: tulkaa sillä kaikki on valmista. Kutsutut eivät kuitenkaan halua tulla koska heillä on tärkeitä bisneksiä: härkä-, pelto- ja naimakaupat odottavat. Tämän seurauksena isäntä suuttuu näille etuoikeutetuille mutta kiittämättömille ihmisille. Hän kuitenkin haluaa, että juhlat pidetään ja että talo täyttyy. Niinpä hän kutsuu kaikki huono-osaiset. Palvelija hakee kaikki ”köyhät, sokeat, rammat ja kuurot”.

Tämä köyhä pyörätuoliporukka on tosi kummallinen valinta. Nyt juuri heidät kutsutaan suuriin juhliin eliitin sijasta, joka ei bisneksiensä vuoksi ehdi paikalle. Tuon ajan juutalaisuuden ja VT:n taustaa vasten huomaamme, että ”sokeiden, kuurojen ja rampojen” porukka on aina silloin tällöin esillä. Heitä ei kuitenkaan mainita missään kutsulistoissa, vaan ennemminkin poisrajattujen listoilta. Heidät mainitaan pariin otteeseen Qumranin kääröissä porukkana, jolla ei olisi oikeutta tulla täydellisesti tuon pyhäinyhteyden jäseneksi.

”Ei yksikään mies, jolla on vamma lihassa, tai jolla on haavoittunut jalka tai käsi, tai joka on halvaantunut, sokea, kuuro tai mykkä,…, yksikään sellainen ei saa nousta virkaan uudistuneen seurakunnan joukkoon, sillä Pyhyyden enkelit ovat heidän keskellään”, 1QSa 2:5-6.


Tämä samantyyppinen raajarikkojen porukka mainitaan Mishnan kohdassa, jossa listataan, millaiset ihmisryhmät eivät saa tulla Herran kasvojen eteen temppeliin tuomaan uhrejaan. m. Ḥag. 1:1.

“Kaikkien on tuotava uhri Herran eteen paitsi kuurojen ja mykkien, tylsämielisten, alaikäisten…, rampojen, sokeiden, sairaiden...”

Myös Mooseksen laissa mainitaan, että kukaan leeviläinen, jolla on tuon tyyppinen ruumiin vamma, ei saa toimia alttarin edessä papin tehtävissä, 3. Moos. 21:18-20.

”Uhraamaan ei saa tulla kukaan, joka on sokea, rampa tai kasvoiltaan tai ruumiltaan epämuodostunut, kukaan, jolta on katkennut jalka tai käsi, joka on kyttyräselkäinen tai kitukasvuinen…”

VT:sta löytyy kyllä profetioita siitä, että lopunaikana rammat, kuurot ja sokeat iloitsisivat Jumalasta, heillä olisi läheinen yhteys Herraan ja he parantuisivat. Pelastuksen päivä tulee – ”Silloin aukeavat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan”, Jes. 35:5-6. Juuri tällaiset ihmeet toteutuivat Jeesuksen kautta, Matt. 11:5. Juuri näiden pelastuminen ja parantuminen oli merkki siitä, että Messiaan aika oli alkanut.

Holy dining club = seurakunta

Mielenkiintoisesti juuri Jeesuksen aikana uskonnolliset juutalaiset olivat täysin fokusoituneita ateriointiin. Useat tutkijat sanovat, että uskonnollisissa porukoissa – fariseusten ja Qumranin yhteisön piireissä – yhteisen aterian ajateltiin kuin peilaavan tulevaa lopunajan messiaanista ateriaa. Tämän vuoksi esim. syntisillä ei ollut mahdollisuutta päästä hurskaimpien pöytien ääreen. Huippututkija Jacob Neusner ja John P. Meier väittävät, että fariseukset olivat Jeesuksen aikana ”pyhä ateriointiklubi” (= holy dining club). Pöydän ääreen hyväksyttiin vain ne, jotka voitiin nähdä tarpeeksi hurskaina. Hurskaiden pöytäseurue tavallaan rajasi pyhäinpiirin, joka tulisi muodostamaan lopunajan pyhitetyn Israelin. Jeesus sopii aikaansa ja kansansa uskonnollisten ihmisten pariin todella hyvin siinä mielessä, että Jeesus todella otti aterian koko missionsa yhdeksi kaikkein selvimmäksi vertauskuvaksi. Toisaalta Jeesus oli erilainen kuin aikansa uskonnolliset piirit siinä, että hän ei ensikättelyssä sulkenut ketään pois tältä aterialta: hän kutsui kaikkia – fariseuksia, publikaaneja, syntisiä, lainoppineita, raajarikkoja, sokeita, kuuroja ja tavallista kansaa. Tuhlaajapoika –vertauksessa sekä nuorempaa että vanhempaa veljeä kutsutaan yhteiselle juhla-aterialle. Jos jollekin ei Jeesuksen kutsu kelpaisi, niin hän jäisi todella ulkopuolelle – ”siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

Tämä onkin Jeesuksen vertauksen voimakas sanoma. Isäntä haluaa, että talo tulee täyteen. Hän kutsuu nyt aivan kaikkia. Tee parannus, tartu kutsuun, tule. Hän kutsuu erikseen mainiten myös ne ryhmät, jotka oli ominaisuuksiensa vuoksi suljettu pois Israelin jumalanpalveluksesta ja pyhäinyhteydestä. Kaikkia kutsutaan. Kaikille Jeesus haluaa antaa anteeksi. On hyvä tietää, että Jeesuksen aikana juutalaisessa, seemiläisessä kulttuurissa aterialla oli valtava merkitys. Pöydän äärellä ei jaettu vain leipää ja viiniä, vaan myös ystävyys, arvostus, kunnioitus, rakkaus, veljeys, anteeksianto, sovinto… Tämän takia pöytäyhteys oli teko, joka itsessään viestitti, minä haluan sinut ystäväkseni. Jeesuksen tapa aterioida syntisten kanssa viestitti sanoman syntien anteeksiannosta. Tämän vuoksi tuon pöydän ääressä oli paikka jokaiselle, joille Jeesuksen voimakas sanoma ja persoona kelpaisivat. Ehkä voisimme sanoa, että Jeesus perusti ”pyhän ateriointi klubin” – holy dining club. Jeesuksen koko missio kilpistyi ehtoollisen, uuden liiton aterian asettamiseen. Nyt hänen seuraajansa ympäri maailmaa aterioivat ”Herran pöydässä”. Messusta heidät tunnetaan. He myös odottavat täydellistä taivaallista juhla-ateriaa, Karitsan hääjuhlia, Ilm. 19. Usein kun pappi kutsuu seurakunnan ehtoolliselle, hän lainaa vapaasti jaetta Ilm. 19:9: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle. Tulkaa kaikki on valmista.”

Ensi tiistaina on taas ilta klo 18. Aiheenamme on aivan valtavan keskeinen teema - Jeesuksen tapa puhua Jumalasta Isänä. Käsittelemme myös sitä, mitä se tarkoittaa, että meidät otetaan taivaan Isän lapsiksi.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Ecce Homo - Abortti

Viime aikoina olen jostain syystä pohtinut paljon aborttia. Abortti liittyy suoraan kysymykseen ihmisarvosta ja siitä, kuka lasketaan ihmiseksi. Abortti on laajasti hyväksytty. On poliittisesti epäkorrektia vastustaa tai kyseenalaistaa sen oikeutusta. Kuitenkin tuntuu, että tämä hyväksyvä enemmistön kanta on väärä ja vaarallinen. Suomessa on abortoitu 1970-luvulta asti heittämällä yli 500 000 ihmistä. Vuosittain Suomessa abortoidaan noin 11 000 lasta. Venäjällä luku on vuosittain n. 2 miljoonaa ja USA:ssa 1,5 miljoonaa. Abortti tuli laajasti hyväksytyksi ns. ”seksuaalisen vapautumisen” myötä 1970-luvulla. Silloin keksittiin e-pilleri. Perheet pienenivät, avioerot lisääntyivät, perhe instituutiona ajautui karille, avioliitto romuttui – avioerot ovat nykyisessä mittakaavassa aivan uusi ilmiö. Suomessa vuosittain 25 000 aikuista käy läpi avioeron – tuossa rumbassa on mukana tietysti lapset, joiden perhe menee rikki. Suomessa on yli 200 000 yksinhuoltajaa. Isä on hukassa.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Konservatiivit sanovat, että perhe on yhteiskunnan perussolu. Jos perheistä puuttuu perusturvallisuus ja vakaus, niin kohta se puuttuu koko yhteiskunnasta. Taloudellisesta näkökulmasta tilanne on onneton sillä aborttien ja syntyvyyden säännöstelyn myötä yhteiskunnan huoltosuhde vääristyy. Eurooppa ja Suomi vanhenevat kovaa vauhtia. Hoidettavia vanhuksia on entistä enemmän, hoitokustannukset kasvavat reilusti seuraavan 10 vuoden aikana. Samalla se uusi sukupolvi, jonka pitäisi tehdä työt ja hoivata vanhempiaan, on liian pieni. Ja sitä paitsi ei nuoristakaan ole vain ongelmien ratkaisijoiksi. Nuoretkin voivat pahoin. Nuoria väliinputoajia, 30-vuotiaita eläkeläisiä, on aika paljon.

Katolisella puolella paavit Johannes Paavali II ja Benedictus XVI ovat useasti painottaneet, että kansa, joka tappaa lapsensa, tuhoaa tulevaisuutensa. Suomessa kirkon johtajat eivät jostain syystä puhu näistä asioista, vaikka näyttää siltä, että tämä tie on kuoleman tie. Niiden yli 500 000 Suomessa abortoidun vauvan joukossa olisi ollut uusia jormaolliloita, sibeliuksia, aleksiskiviä, mikamyllylöitä, elisabethrehnejä ja marttiahtisaaria ja tietysti niitä duunareita, opettajia ja hoitajia, joita tarvitsemme. Ihmisen suurin ja tärkein perusoikeus on oikeus elää. Tämä oikeus viedään nyt pois kaikkein heikoimmilta. Se viedään pois vauvoilta äitien kohduissa. Jos tämä kehitys jatkuu, niin kohta tuo oikeus viedään varmaan myös vammaisilta, pahasti sairailta ja vanhuksilta. Jo nyt kysymys eutanasiasta on esillä. Kun yhteiskunnalta rahat loppuvat, niin ehkä eutanasia ajetaan läpi.

Lapsi on suuri salaisuus

Profeetta Jeremia on yksi Raamatun tärkeimmistä profeetoista. Hänen valintansa kovaan virkaan tapahtui jo hänen ollessa äitinsä kohdussa. ”Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi”, Jer. 1:5. Hänen tulevaisuutensa oli kaikilta ihmisiltä salassa. Samalla tavalla Herra kertoo ”Israelista”: ”Jo ennen syntymääni Herra kutsui minut. Kun vielä olin äitini kohdussa, hän antoi minulle nimen”, Jes. 49:1. Meitä kaikkia koskevat Psalmin 139 sanat: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Nämä kohdat koskevat ihmistä yleensä, mutta aivan erityisesti ne sopivat Jeesukseen. Hänen elämällään, jos jollakin, oli ennaltanähty merkitys ja suunnitelma. Kohdussa on ihminen, persoona, Jumalan suunnitelmiin kuuluva, kutsuttu ja valittu ihminen. Ecce homo - mitä hänelle tehdään? Abortin tehdessään ihminen lopettaa elämän, jonka merkityksen ja tarkoituksen vain Korkein voi tietää. Kenellekään ihmiselle ei pitäisi antaa tuollaista valtaa hallita sitä, kuka saa oikeuden elää ja kuka ei.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Puhe nimestä

Me kaikki varmaan tiedämme ne Raamatun peruskäskyt: ”Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi, nimeä.” Jeesus rukoilee ”pyhitetty olkoon Sinun nimesi.” Tiesittekö, että silloin kun sinut kastettiin, niin sinut kastettiin, niin kuin Jeesus käski, ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Vaimoni on naimisissa kanssani. Hänet on otettu minun nimiini. Hän kantaa minun sukunimeäni. Tämän yhteisen sukunimen alla, meille kaikki on yhteistä. Asumme saman katon alla.

Tällaisesta samantyyppisestä asiasta on kyse kun Jumala kutsuu ihmistä omiin nimiinsä kasteessa. Tämän nimen alla, Kristuksen nimessä, sinut otetaan Jumalan Pojan kotiin, taivaan Isän kotiin. Siellä sinulle kuuluu Jumalan lasten perintö. Sinun nimesi on taivaallisten hääjuhlien vip-vieraslistalla, sinut on otettu Kristuksen nimiin, sinut on kihlattu hänelle, niin että te olette yhtä ja yhdessä aina, jopa yli kuoleman rajan. Näin me kristityt saamme uskoa itsestämme. Tämä yhteys Jumalan ja ihmisen välillä on käsittämättömän läheinen hänen Pyhän nimensä alla. Jeesus sanoo näin tästä rakastavasta suhteesta: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” Joh. 14:23.

Olemmeko me olleet rakkaallemme, taivaalliselle sulhasellemme uskollisia – hänelle, jonka nimiin meidät on kasteessa otettu. Olemmeko säilyttäneet hänelle neitsyytemme? Paavali kirjoittaa näin: ”Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen.” Älkää laittako mitään tai ketään tämän ihanan sulhasen edelle, ei viinapulloa, ei ihmissuosiota, ei Buddhaa, ei äiti Ammaa, ei rahaa, ei ruokaa, ei työuraa, ei omia huolia. Jeesus rakastaa sinua, eihän hän muuten olisi sinua nimiinsä ottanut. Hän rakastaa sinua enemmän ja palavammin kuin paraskaan mies kihlattuaan. Ja muista, niin kuin Laulujen laulussa morsian jumaloi sulhastaan, ”ihanampaa kuin viini on sinun rakkautesi.”

Jumalan nimi kertoo sen, että Jumala ei ole mikään nimetön voima. Hän on persoona, hänellä on kasvot, hänellä on tahto ja hänellä on Pyhä nimi. Tämä nimi on voimakas. Jeesuksen nimi on pelastuksen nimi. Juuri ennen kuin sotilaat pidättivät Jeesuksen, hän rukoili kiihkeästi Jumalaa opetuslasten eli myös meidän puolestamme: ”Minä rukoilen heidän puolestaan…, niiden puolesta, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle… Pyhä Isä suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla.” ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut.” Joh. 17:9-12, 26.

Heti tämän mahtavan rukouksen jälkeen, keskellä yötä sotilaat tulevat Getsemaneen. Heti tässä me näemme Herran nimen Pyhän voiman. Jeesus kysyy heiltä, ”Ketä te etsitte?” ”Jeesusta, sitä nasaretilaista” – vastasivat miehet. Jeesus sanoi: ”Minä se olen.” Kun Jeesus sanoi, ”Minä se olen”, he kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan. Tämä toistui kaksi kertaa. Tämä Kristuksen nimi, tämä Jumalan Pyhä nimi, ”minä olen se, joka olen” sai vahvat ja aseistetut sotilaat perääntymään ja kaatumaan polvilleen. Niin kuin Mooses, hekin olivat polvillaan, kun Jumala sanoi nimensä. Paikka, jossa seisot, on Pyhä. Palava piikkipensas, jonka kautta Jumala kutsui Moosesta ja sanoi nimensä, on taas täällä. Piikkipensaskruunu päässään Jumala puhuu ristiltä ja lopulta kansa on polvillaan.

Rukoillaan

Rakas pyhä Jumala, opeta meidät tuntemaan sinut läheisesti nimeltä. Kiitos, että olet kutsunut minutkin omiin nimiisi. Kiitos, että tämä nimi on Pyhä ja voimallinen, kaikukoon sen kiitos koko maailmassa. Anna meille rakkautta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka kantavat sinun nimeäsi – kaikkia kristittyjä kohtaan. Pyhä Isä suojele meitä nimesi voimalla, jotta me olisimme yhtä. Psalmin mukaan rukoilemme: ”Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä, suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi!” Ps. 20:2.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Marttyyrien merkitys

Tänään on marttyyrien muistopäivä. Marttyyrit ovat antaneet uskostaan ja rakkaudestaan suurimman todistuksen. He ovat todellisia todistajia – Kristuksen todistajia niin kuin Stefanus, Paavali, Pietari, Justinos, Ignatios, Polykarpos ja lukemattomat muut. Ensimmäiset kristityt ymmärsivät uskon vuoksi kuolemisen pyhänä uhritoimituksena ja liturgiana eli jumalanpalveluksena. Paavali tiesi, että hän kuolisi marttyyrina. Hän kirjoittaa meille näin: ”Vaikka minun, kun toimitan teidän uskonne uhripalvelusta, olisi lopuksi uhrattava henkeni, minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kanssanne”, Fil. 2:17. ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava tulemisensa päivänä…”, 2. Tim. 4:6-8.

Pietari ja Paavali opettivat, että kirkko on Herran temppeli – kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Kirjeissään Paavali kertoo missiostaan papillisena uhripalveluksena ja liturgiana. Hän myös kehottaa kaikkia kristittyjä tähän samaan tapaan: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla”, Room. 12:1. Jakeessa Room. 15:16 hän kertoo pakanamissiostaan: ”Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.”

Tällainen puhe papillisesta uhripalvelusta ja hyvistä uhreista tuntuu monien nykykristittyjen korvissa kummalliselta. Mitä ihmettä Paavali tarkoitti? Pitäisikö tällainen puhe ohittaa pelkästään kuvainnollisena, puhtaasti hengellisenä kielenkäyttönä? Pitäisikö nämä puheet ottaa kirjaimellisesti niin, että kulttipalvelu ja papilliset uhrit kuuluvat kristityn elämään? Paavali ja monet varhaiset kristityt ymmärsivät asian varmasti niin, että uhripalvelu kuuluu oikeasti kristityn elämään, ja myös marttyyrikuolema oli pyhä uhritoimitus.

Antiokian piispa Ignatios, joka kuoli marttyyrina vuonna 117, kirjoittaa näin: ”Sallikaa minun olla petojen ruoka, sillä niiden avulla minun on mahdollista päästä osalliseksi Jumalasta. Minä olen Jumalan vilja, ja petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi, jotta minut havaittaisiin Kristuksen puhtaaksi leiväksi… Rukoilkaa Kristusta hartaasti minun puolestani, jotta minut voitaisiin havaita mainitsemieni välineiden avulla Jumalalle uhratuksi”, Ign. Room. 4:1-2. ”Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen”, 6:1. ”Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö!”, 7:2.

Smyrnan piispa Polykarpos kuoli roviolla joskus 150-luvulla. Teloituspaikalla hänelle annettiin mahdollisuus kieltää uskonsa ja säilyttää henkensä: ”Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: ’Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!’, Polykarpos lausui: ’Jo 86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut”, Polykarpoksen Marttyrio 9:3.

Polykarpoksen marttyyrikuolema nähdään selvästi kultillisena uhrina Jumalalle – kuten Pol. Martt. 14 nähdään: ”…näin sidottuna hän oli kuin ylevä oinas, joka on valittu suuresta laumasta uhriksi, otollinen, Jumalalle valmistettu polttouhri.” Tässä tuomitussa tilassa Polykarpos rukoili ”uhrirukouksensa”: ”Herra Jumala… minä ylistän sinua siitä, että olet katsonut minut tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun… Kunpa minut otettaisiin sinun edessäsi tänään näiden joukkoon lihavana ja otollisena uhrina sen mukaan kuin olet kaiken ennalta valmistanut ja ilmoittanut ja pannut täytäntöön, sinä luotettava ja totinen Jumala”, 14:2.

Kirjassaan Jesus of Nazareth (2011) paavi Benedictus XVI kirjoittaa kristittyjen marttyyriudesta mielenkiintoisesti – heidän marttyyrikuolemansa ikään kuin liitetään Kristuksen uhrikuolemaan ristillä. Nämä asiat ovat tänään varmaan ajankohtaisempia kuin koskaan. Kristityt kantavat tänäänkin ristiä ja joutuvat kieltämään itsensä – heidät/meidät on yhdistetty ristiin. Nyt jouluna 30 kristittyä kuoli kun militanttimuslimit räjäyttivät pommin katolisessa joulumessussa Nigeriassa. Pappi ja teologi Dietrich Bonhoeffer on varmasti kuuluisin luterilainen marttyyri. Hänet teloitettiin Natsien keskitysleirillä vuonna 1944. Bonhoeffer on tuttu suomalaisille varsinkin virrestä 600, jonka hän kirjoitti vankilassa vähän ennen kuolemaansa.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Psalmit rukouskirjana

Mikaelinseurakunnassa on syksyn mittaan ollut raamattuiltoja tiistaisin. Keväällä nämä illat jatkuvat. Viime viikolla Antti Laato puhui meille Psalmeista. Psalmien kirja oli Jeesuksen rukouskirja. Leeviläiset papit lauloivat psalmeja temppelissä. Juutalaiset osasivat psalmeja ulkoa, koska ne kuuluivat niin voimakkaasti temppelin liturgiaan ja juhlien viettoon. Viimeisen aterian yhteydessä sanotaan, että ”laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle”, Mark 14:26. Paavali kirjoittaa seurakunnalle: ”Veisatkaa yhdessä Psalmeja”, Ef. 5:19/Kol. 3:16. Alkuseurakunnalla oli tapana rukoilla Psalmien kautta kuten näemme jakeissa Ap. t. 4:23-31. Psalmit tulivat seurakunnalle eläviksi. Jeesus rukoili psalmien kautta – ristillä hän rukoili psalmin 22 mukaan ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Ja Luukas (23:46) näyttää, että Jeesus kuolee kuin on kirjoitettu Psalmissa 31: ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Jeesus löysi oman kohtalonsa psalmeista. Sieltä Israelin rakkaimmista rukouksista löytyi pelastuksen tie eli Jeesuksen tie. Jeesus kertoi itsestään ja tehtävästään psalmien kautta. Hädän hetkellä juuri tutut ja rakkaat psalmit olivat hänen huulillaan.

Psalmit ovat myös seurakunnan rukouskirja. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja niin sitä, mitä pää rukoilee, rukoilee myös koko ruumis – tällä tavalla mm. Augustinus ajatteli. Juuri augustinolaismunkkien rukouselämässä psalmit olivat erittäin keskeisessä asemassa. Augustinolaismunkkina psalmit olivat Lutherille erittäin rakkaita. Augustinolaismunkit rukoilivat aamuin, päivin ja illoin psalmeja resitoiden. ”Minä huudan Jumalaa, ja hän pelastaa minut. Illoin, aamuin ja keskipäivällä minä huokaan ja valitan, ja hän kuulee ääneni”, Ps. 55:17-18. Näillä munkeilla oli "rukousohjelma", jonka kautta he resitoivat koko psalmien kirjan läpi kerran kahdessa viikossa – eli 26 kertaa vuodessa!! Ymmärrämme, että Luther ja muut augustinolaismunkit elivät psalmien hengellisessä maailmassa. Kymmenessä vuodessa Luther rukoili ja mietiskeli Psalmien kirjan läpi 260 kertaa!

Rukoilu ei ole ihmiselle ihan helppoa. Paavali kirjoittaa, että ”emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin”, Room. 8:26. Opetuslapset, joihin Jeesuksen tapa rukoilla oli varmasti tehnyt vaikutuksen, kysyivät häneltä: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan”, Luuk. 11:1. Niin Jeesus opetti meille Isä meidän rukouksen. Myös psalmeissa meidän rukouselämämme johdatetaan oikeille urille. Miten sinä voisit käyttää psalmeja rukouksissasi ja ylistyksessä? Miten seurakunta voisi entistä enemmän ottaa psalmeja osaksi yhteisöllistä palvontaansa ja rukoustaan? Nykyään tiedetään, että useimmilla psalmeilla on ollut alkuperäinen paikkansa juuri temppelin jumalanpalveluksessa. Kristitythän muodostavat Pyhän Hengen temppelin. Juuri tässä todellisuudessa useat "temppelipsalmit" kirkastuvat:

"Jumala nousee valtaistuimelleen, riemuhuudot kaikuvat, pasuunat soivat. Ylistäkää Jumalaa, kuningastamme, ylistäkää ja laulakaa! Hän on koko maailman kuningas. Laulakaa hänelle psalmi. Jumala on kansojen kuningas, hän istuu pyhällä istuimellaan", Ps. 47.

Psalmissa 24 toivotetaan Herra tervetulleeksi temppeliin:

Kohotkaa korkeiksi, portit,
avartukaa, ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Kuka on kirkkauden kuningas?
Hän on Herra, väkevä ja voimallinen.
Hän on Herra, voiton sankari.
Kohotkaa korkeiksi, portit,
avartukaa, ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Kuka on kirkkauden kuningas?
Kirkkauden kuningas on Herra Sebaot!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Saarna

Tässä on saarna, joka on kyllä pitkä kuin nälkävuosi, mutta julkaisen sen silti.

5. Moos. 18:15-19, Room. 16:25-27, Joh. 1:19-27
Kuka sinä olet? Juutalaiset lähettivät pappeja ja leeviläisiä – uskonnollisia asiantuntijoita – ottamaan selvää, mikä Johannes oli miehiään. Johannes opettaa meille nöyryyttää ja kuuliaisuutta. Hän tunnustaa suoraan. En minä ole Messias, en ole se luvattu profeetta, enkä Elia. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.” ”Minä olen ääni.” Johanneksen oma asema ja titteli hukkuvat Jumalan äänen alle. Hän on ääni. Hän on kuin sormi, joka viittaa Kristukseen ja sanoo ”katsokaa Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Ei sormessa ole mitään ihmeellistä, vaan Karitsassa. Minun on tultava pienemmäksi, hänen suuremmaksi minussa. Johanneksessa Jumalan ääni huutaa: ”raivatkaa Herralle tie” – raivatkaa se tie sydämiinne, keskelle elämäänne, valmistakaa hänelle paikka kansansa ja seurakuntansa keskellä. Olitpa kuka tahansa, nöyrry! Me katsomme niin usein, että minun ääneni kuuluu, mutta vaiennamme Jumalan äänen, joka huutaa. Meillä on asiaa, mutta suostummeko siihen, että Jumalalla, elävällä persoonalla on asiaa.

Johannes oli kuuliainen mies – kuuliainen Jumalan sanomalle ja kutsulle, siksi hän oli Herran Ääni, joka huutaa läpi ihmisäänten, ajatusten, epäselvyyksien ja puolitotuuksien. Tuo Ääni sai kansan liikkeelle, jopa Jerusalemin papit tulivat kuulemaan, mikä ihmeen ääni puhuu, mitä ja kuka huutaa korvessa. Tuo Ääni huutaa autiomaassa ja kokoaa ihmiset keskuksista ja kaupungeista syrjäseudulle. Ihmisten on astuttava alas istuimiltaan ja tultava alas autiomaalle kuulemaan Ääntä, joka puhuu ja sanelee ehdot ja sanoman – ihmisiltä lupaa kyselemättä – kyseessä ei ole ihmisen puhetta vaan Jumalan ääni.

Johannes tiesi, että tuo Ääni puhui minua suuremmasta, hänestä, joka on tuleva – Messiaasta, joka on jo teidän keskellänne. Hänelle tulisi olla täysin kuuliainen. Jeesus sanoi, että minä olen se, jolle tuo kuuliaisuus kuuluu. ”Joka tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Johannes huusi Herran Äänellä, vaikkei hän ihan tarkkaan alussa tiennyt, kenestä se puhui. Samoin meidän tulee seurata Kristusta ristin tiellä kuuliaisesti, vaikka emme aina tiedä, minne se tie vie.

Tuossa 5. Mooseksen kirjan luvussa 18, jonka kuulimme, kerrotaan, että lopun aikana ”Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella.” Huomatkaa, että tämä profeetta, josta Mooses profetoi ja jonka suora esikuva Mooses oli, tulee puhumaan kansalle Jumalan Sanan. Tämä profeetta ”puhuu kaiken, minkä minä hänen puhuttavakseen annan.” Jumala itse panee sanansa hänen suuhunsa ja se ihminen, joka ei häntä kuule, joutuu tilille. Huomatkaa, että Jumala ei puhunut kansalleen suoraan vaan valitun ihmisen kautta: Mooseksen ja myöhemmin Messiaan kautta. Autiomaassa Siinain vuoren juurella, jossa Jumala oli todella puhutellut kansaa ensimmäisen kerran, kansa oli pelästynyt ja sanonut: ”Me emme kestä enää kuulla Herran ääntä emmekä nähdä tuota suurta tulta, sillä pelkäämme, että kuolemme.” Mooses oli kansan suuna Jumalalle ja Jumalan suuna kansalle – hän oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Kansa sanoi Moosekselle: ”Mene sinä Herran luo. Kuuntele ja kerro meille kaikki, mitä hän sinulle puhuu, niin me tottelemme”, 5. Moos. 5:25, 27/2. Moos. 20:19. Jeesus on meidän Välittäjämme Jumalan edessä – Hänen kauttaan me tulemme Isän Jumalan luo. Hän puhuu Isälle koko ajan meidän puolestamme, ja vain hänen kauttaan me voimme astua Jumalan kasvojen eteen.

Jos nyt vertaamme Moosesta ja Jeesusta, niin huomaamme, että Jeesus oli kuin tuo Mooseksen kaltainen profeetta. Mooses vapautti kansan orjuudesta ja johdatti sen luvattuun maahan. Jeesus vapautti meidät synnin, kuoleman ja paholaisen vallasta, ja hän johdattaa meidät taivasten valtakuntaan. Mooses ruokki kansan mannalla autiomaassa, Jeesus ruokki tuhansia ihmisiä muutamalla leivällä ja kalalla autiolla seudulla. Mooses antoi kansalle taivaasta leipää, mutta todellista taivaan leipää, elämän leipää antaa Jeesus. Se leipä on meille ikuinen elämä. Tätä elämän leipää Vapahtaja antaa sinulle tänään ja jatkuvasti ehtoollisalttarilla – se on hänen ruumiinsa, joka antaa sinulle todellisen elämän. Mooses sai vettä pulppuamaan kalliosta, Jeesus sanoo, että joka häneen uskoo, hänen sisimpäänsä syntyy elämän veden lähde, joka tyydyttää ikuisesti meidän janomme. Mooseksen kautta tuli Siinain liitto Jumalan ja Israelin välille, Jeesuksen kautta tuli profeettojen ennustama uusi liitto. Jeesuksen ensimmäinen ihme oli se, kun hän muutti veden viiniksi. Mooses taas oli muuttanut Niilin veden vereksi. Jeesus oli 40 päivää autiomaassa paastoamassa, Mooses paastosi 40 päivää Siinain vuorella (2. Moos. 34:28).

Juutalainen rabbi Berekiah toiselta tai kolmannelta vuosisadalta pohtii millainen on Messias ja hän vertaa häntä Moosekseen (Ecclesiaste Rabbah 1:28):
”Rabbi Berekiah sanoi Rabbi Iisakin nimessä: ”Sellainen kuin ensimmäinen lunastaja (Mooses) oli, sellainen on jälkimmäinen Lunastaja oleva (Messias). Mitä on kerrottu ensimmäisestä Lunastajasta? ”Mooses otti mukaan vaimonsa ja poikansa, pani heidät aasin selkään”, 2. Moos. 4:20. Samoin tulee tekemään tuleva Lunastaja, niin kuin on kirjoitettu: ”hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla” (Sak. 9:9). Niin kuin ensimmäinen Lunastaja antoi mannaa taivaasta, niin kuin on kirjoitettu, ”minä annan sataa teille ruokaa taivaasta”, 2. Moos. 16:4, niin myös tuleva Lunastaja antaa mannaa taivaasta.”

Ei ole ihme, että juuri ruokkimisihmeen jälkeen juutalaiset olivat vakuuttuneita Jeesuksesta: ”tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan”, Joh. 6:14/7:40. Minä uskon, että Jeesus on tämä Mooseksen kaltainen profeetta, Lunastaja – Messias. Nyt kun näin uskotaan, niin meidän pitää ottaa Jeesuksen sanat – Herran sanat todella vakavasti. Niitä tulee kuunnella ja niille tulee olla kuuliaisia. Usko, kuuleminen ja kuuliaisena eläminen kuuluvat yhteen. Eräs aikamme filosofi sanoi, että nykyihminen on menettänyt kykynsä kuunnella Jumalan kutsua. Hän kertoo, että nykyihminen ei kuuntele vaan äänittää, hän ei katso vaan hän ottaa valokuvan. Voiko Jumalan ääntä äänittää, voiko Herran kirkkautta kuvata? Nykyään ihminen tekee Jumalasta jonkinmoisen objektin ja luulee itse olevansa ykkössubjekti, joka asettelee ehtoja korkeimmalle. Ihan niin kuin kaikki pyörisi minun ehdoillani, ihan niin kuin aurinko kiertäisi maapallon ympäri, eikä toisin päin.

Apostolit olivat täysin varmoja, että Jeesus on Messias, Jumalan Poika, ja että hän oli noussut kuolleista. Tämän vuoksi Paavalikin tiivistää hänen koko työnäkynsä siihen, että hän johdattaa Pyhän Hengen voimassa kaikki kansat uskonkuuliaisuuteen (Room. 1:5; 16:26) Kristukselle. Kaikille kansoille esitellään Kristus, ja kaikkia kehotetaan elämään kuuliaisina hänen sanalleen, tahdolleen ja evankeliumilleen. Tämä uskonkuuliaisuus on kriisissä meidän aikanamme. Ihmiset kuulevat ja ovat kuuliaisia sellaisille Jeesuksen sanoille, jotka heitä sattuvat milloinkin miellyttämään. Kuuliaisuus on Jumalalle pyhä asia. Paavali kirjoittaa, että ”niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus (eli Kristuksen kuuliaisuus) tekee kaikista vanhurskaita”, Room. 5:19. Kristus ”alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristikuolemaan asti”, Fil. 2:8. Kristuksen kuuliaisuus Isälle oli ehdotonta. Poika haluaa tehdä kaiken niin kuin Isä tahtoo. Tämän kuuliaisuuden siunaus on se, että minut on lunastettu ja pelastettu.
Jeesuksen kuuliaisuus oli iloista kuuliaisuutta – iloiten, rakkauden tähden hän oli kuuliainen Isälle. Isän tahdon toteuttaminen viimeistä piirtoa myöten oli Jeesuksen rakkautta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Jeesus ei ollut kuuliainen pelosta, pakosta tai voiton vuoksi, vaan puhtaasta rakkaudesta. Jeesus sanoo: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen”, Joh. 4:34. Uskonkuuliaisuudessa eläminen on meidän uskomme ydinasioita – sen vuoksi me rukoilemmekin Jeesuksen kanssa ”tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa.”

Kasteessa, näin Paavali kertoo, meidät vapautetaan ”synnin ja kuoleman orjuudesta” ja kutsutaan olemaan kuuliaisia Jumalalle (Room. 6:16–18). Niin kuin Mooseksen johdolla Israel siirtyi faaraon orjuudesta Kaislameren kasteen kautta Jumalan palvelukseen, niin Kristus, tuo uusi profeetta, kutsuu meidät kasteen kautta synnin orjuudesta Jumalan palvelukseen – uskonkuuliaisuuteen. Kasteessa sinut on siirretty Kristuksen vallan alle – hän on Herrasi: synti, kuolema tai mikään himo ei saa hallita meitä. Me saamme uskoa, että meidät on synnytetty Kristuksen kuuliaisuuden kautta Jumalan lapsiksi. Kuuliaisuus elävälle Vapahtajalle on luonnollista meille niin kuin uiminen kalalle, joka on syntynyt vedessä. Kristityn ihmisen elämässä on tapahtunut hengellinen vallankumous – turha hänen on enää olla uskollinen kukistuneelle herralle, kun uusi ja ylösnoussut Herra hallitsee nyt. Ihmiset arvostavat kuuliaisuutta. Kuuliaista ihmistä kunnioitetaan ja hänelle ollaan kuuliaisia. Meidän pappien asema edellyttää, että me olemme kuuliaisia Kristukselle – muuten emme voi olla hyviä esikuvia. Älä alistu maailman tahtoon, vaan Vapahtajan tahtoon.

Johannes kastoi vedellä, mutta hänen jälkeensä tuli Jeesus, joka kastoi Pyhällä Hengellä. Viime aikoina Pyhän Hengen asemaa on korostettu paljon – Hengen kaste, Pyhän Hengen voima ja elämää antavaa vaikutus ovat ehdottoman tärkeitä. Ilman Pyhää Henkeä ei ole hengellistä elämää eikä uskonkuuliaisuutta. Me tarvitsemme tuota Kristuksen Pyhän Hengen kastetta jatkuvasti. Me tarvitsemme vesikasteen, jossa meidät on jo pieninä otettu Jumalan lapsiksi, me tarvitsemme ehtoollista, jossa otamme elävän Vapahtajan meihin jatkuvasti asumaan, ja me tarvitsemme vapaata Pyhän Hengen kastetta jatkuvasti.

Kristuksen kuuliaisuus on avannut meille taivaan portit, joista meidän ja kaikkien häneen uskovien maailman kansojen ylle, virtaavat Jumalan siunaukset ja Pyhä Henki. Uskonkuuliaisuus on tämän taivaallisen virran mukana elämistä Hengen siunausten keskellä Kristuksen kanssa, vaikkakin tässä maailmassa. Meidän aikana on kova painostus kieltää Kristuksen Herruus ja olla tottelematon hänen sanojaan kohtaan. Kuuliaisuus on konkretiaa. Uskonkuuliaisuus koskee arkea – parisuhdetta, ihmissuhteita, työasioita ja kaikkea meidän ajatteluamme, sanojamme ja tekojamme. Tuosta uudesta Mooseksen kaltaisesta lunastajasta Jumala sanoo: ”Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.” Kuullaan Vapahtajan Sanoja ja ollaan hänelle kuuliaisia. Kun hän kutsuu meitä, niin vastataan: ”Katso tässä olen. Valmiina palvelukseen.”