Kyrillos Jerusalemilainen

Viime vuonna julkaistiin suomenkielellä kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilaisen katekeesiopetus. Tämän 320-sivuisen teoksen nimeksi on annettu Kyrillos. Jerusalemin uskontunnustus. Se on aina merkittävä asia, kun näitä kirkkoisien klassikkoja käännetään suomeksi. Kyrillos oli Jerusalemin piispa 350–380-luvuilla. Hänellä oli todella suuri vaikutus kirkkovuoden liturgian kehittämiseen, samoin pedagogisella viisaudellaan hän vaikutti siihen, mitä Raamatun kirjoituksia luettiin minäkin pyhänä. Hän oli mukana määrittelemässä sitä Konstantinopolin uskontunnustusta vuonna 381, johon mm. luterilaiset sanovat aamen. Kyrillos on yksi niistä maailmanlaajuisen kristinopin arkkitehdeistä. Katolinen kirkko on antanut hänelle kirkon opettajan statuksen.

Yleisvaikutelma tästä Kyrilloksen kirjasta on, että Jerusalemin piispa on tuntenut Raamatun todella kokonaisvaltaisesti. Tämä raamatullinen rikkaus on puhjennut kukkaansa seurakunnan jumalanpalveluksissa, saarnoissa ja liturgiassa. Teoksessaan Kyrillos sukeltaa syviin teologisiin vesiin opettaessaan Kristuksesta, Isästä Jumalasta, Pyhästä Hengestä, kirkosta, sakramenteista ja lopunajoista. Pitää muistaa, että tämä Kyrilloksen opetus on suunnattu kasteoppilaille eli tavallisille seurakuntalaisille. Näillä 350-luvun Jerusalemin kristityillä on ilmeisesti ollut varsin syvällinen ja perusteltu näkemys omasta uskostaan.

Johdannossaan piispa Kyrillos valaisee uusille kasteoppilaille, mihin he ovat joutuneet. Esikatekeesi, 5–6:

”Et ehkä tiedä, mihin tulet, etkä mikä nuotta sinut pyydystää. Olet joutunut kirkon verkkoihin. Antaudu saaliiksi äläkä karkaa, sillä Jeesus pyydystää sinua, ei tappaakseen vaan surmattuaan tehdäkseen eläväksi. Sinun pitää nimittäin kuolla ja nousta ylös. Olethan kuullut apostolin sanovan: Kuolleita synnistä, eläviä vanhurskaudelle. Kuole pois synneistä ja elä vanhurskaudelle. Elä tästä päivästä lähtien. Huomaa, kuinka suuren arvoaseman Jeesus sinulle lahjoittaa. Sinut valittiin opetettavaksi.. Sinussa asuva Henki tekee sinun mielesi jumalalliseksi huoneeksi..”

Kirjan sivuilta huokuu, kuinka piispa on innoissaan. Hän toivoo, että kasteelle valmistautuvat eivät loukkaannu sitä, että heistä ajetaan ulos pahoja henkiä – kaikki tämä koituu heidän parhaakseen. E. K. 9: ”Rientäköön jalkasi opetustilaisuuksiin. Ota innolla vastaan manaukset. Vaikka sinua puhalletaankin, vaikka sinua manataankin, se tapahtuu pelastukseksesi.” Kristillisessä kirkossa kasteen esivalmisteluihin on muuten aina kuulunut eksorkismit – pahojen henkien, Paholaisen pois ajaminen: ”Luvutko Saatanasta ja kaikista hänen teoistaan?” Luovun. Uskotko Kristukseen? Uskon.. Kyrillos kertoo, että kun ihminen kastetaan, niin Pyhä Henki toimii piispan ja pappien kautta. Taivaan sotaenkelit odottavat innolla sitä juhlaa, joka alkaa kun ihminen pelastuu. Kaste on Kyrilloksen mukaan (E. K. 16) ”vangeille lunastus, syntien anteeksiantaminen, synnin kuolema, sielun uudestisyntyminen, valoisa vaate, pyhä tuhoutumaton sinetti, taivaaseen kuljettavat vaunut, paratiisin nautinto, valtakunnan avaaja, lapseksiottamisen lahja..” Kasteessa sinä ”astut henkien Isän tykö” – mutta varo, sillä paha Lohikäärme (Saatana) pyrkii johtamaan sinut harhaan, pois pelastuksen tieltä. Pidä siis kiinni uskosta Kristukseen! Näin Kyrillos opettaa uskontielle astuvia.

Periaatteessa Kyrillos on sitä mieltä, että jos ihminen ei usko eikä elä saamansa kasteen arvon vastaavalla tavalla, niin kaste sinänsä ei häntä pelasta (XVII 34–36). Toisaalta Kyrillos opettaa, että kaste on välttämätön pelastukselle – vain uskonmarttyyrit voivat pelastua ilman kastetta. III 10:

”Jos ei saa kastetta, ei myöskään pelastu, paitsi marttyyrit, jotka saavat valtakunnan ilman vettäkin. Kun Vapahtaja lunasti maailman ristin kautta ja Hänen kylkensä lävistettiin, siitä vuosi verta ja vettä, niin että rauhan aikoina elävät kastettaisiin vedessä, mutta vainojen aikoina elävät omissa verissään. Kyllä Vapahtajakin kutsui marttyyriutta kasteeksi, kun sanoi: Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?”

Mikä on sitten pienten kastamattomien lasten kohtalo? Heidät jätetään Jumalan käsiin ja toivo laitetaan Jumalan armollisuuteen. 

Raamatusta jakamattomana kokonaisuutena

Kyrillos opettaa pyhiä kirjoituksia erittäin monipuolisesti. Hän myös sanoo, että kaikkien dogmien on pohjauduttava Raamatun sanaan. Eli piispan sana ei voi olla uskon ja oppien perusta, jos sitä ei tue Jumalan sana (IV 17; XII 5). Näin Kyrillos opettaa uskontunnustuksen synnystä. V 12:

”Eihän uskontunnustusta ole laadittu ihmisten mielipiteiden mukaan, vaan koko kirjoituksesta on koottu tärkein, ja se muodostaa uskontunnustuksen opin. Niin kuin sinapinsiemen sisältää pienessä jyväsessä monia lehtiä, samoin tämä uskontunnustukin käsittää muutamissa sanoissa koko Vanha ja Uuden testamentin hurskauden tuntemisen. Veljet, huomatkaa ja pitäkää kiinni siitä opetuksesta, jonka nyt saatte. Kirjoittakaa se sydämenne tauluun.”

Kyrillokselle on tärkeää, että koko Raamatun hurskauden tunteminen tiivistyy uskontunnustukseen. Näin siis Kyrillos opettaa kirkkaasti, että Vanhaa ja Uutta testamenttia ei voida erottaa toisistaan. Vanhan ja Uuden testamentin Jumala on yksi ja sama. Israelin tuntema kiivas Herra Sebaot on Jeesuksen tuntema Abba, Isä. Markiolaisuus – tuo sitkeä ja suosittu harhaoppi 140-luvulta – opetti, että Vanhan testamentin Jumala on tuomion ja koston Jumala, kun taas Uuden testamentin Jumala, Jeesuksen Isä, on rakkauden ja armon Jumala. Katolinen kirkko tuomitsi kyseisen opin harhaopiksi ja potki sen kannattajat ulos kirkosta. Kyrillos opettaa Raamatun jakamattomasta ykseydestä näin (XVI 4):

”Älköön siis kukaan erottako Vanhaa Uudesta testamentista. Älköön kukaan sanoko, että siellä on toinen henki ja täällä toinen, sillä sellainen iskisi Isän ja Pojan kanssa kunnioitettua Pyhää Henkeä vastaan..”

Kyrilloksen suhde Markion kannattajiin on tiukka (XVI 4, 7:

”Tukittakoon markionistien suu..” ”Vihattakoon markionisteja, jotka ovat poistaneet Vanhan testamentin sanat Uudesta. Kun tuo mitä jumalattomin Markion, joka ensimmäisenä puhui kolmesta jumalasta, näki, että Uuteen sisältyy profeettojen todistuksia Kristuksesta, hän poisti Vanhan testamentin todistukset, niin että Kuningas jäi vaille todistuksia..”

Kyrilloksen omissa saarnoissa Jesaja, Jeremia, Hesekiel, Mooses, Psalmit, Kuninkaiden kirjat ja kaikki Vanhan testamentin kirjat näyttelevät suurta osaa. Kyrillos ei voinut hyväksyä, että katolisessa kirkossa sallittaisiin markionistien, gnostilaisten tai muidenkaan harhaoppisten näkemyksiä. Kyrillos viittaa Paavalin sanoihin jakeessa 1. Tim. 3:15 ja toteaa, että katolinen kirkko on ”totuuden pylväs ja perusta” (XVIII 25).

Vielä Kyrilloksen aikana, 350-luvulla, oli pientä epäselvyyttä siitä, mitkä kirjoitukset lasketaan Raamatun kansien väliin. Mielenkiintoisesti Kyrillos ei laske apokryfejä – deuterokanonisia kirjoituksia – Raamattuun. Näin hän opettaa: ”Lue niitä kahtakymmentäkahta kirjaa, mutta älä ole missään yhteydessä apokryfeihin.” Toisaalta useat muut kirkkoisät pitivät apokryfejä Jumalan sanana. Asia oli vielä auki. Kyrillos luettelee kaikki Raamatun kirjat ja toteaa, että Uudessa testamentissa on vain neljä evankeliumia (IV 35–36), ”muut ovat valheellisin otsikoin varustettuja ja vahingollisia.” 

Mainittakoon vielä, että kyseinen kirkkoisä ja kirkon opettaja ajettiin kolmesti maanpakolaisuuteen. Ei elämä ollut hänellä aina helppoa. Kyrillos on pitänyt nämä katekeesiopetuksensa, joista koko kirja muodostuu, Jerusalemin Pyhän Haudan kirkossa. Puitteet ovat siis olleet hulppeat ja historialliset! Kiitos Perussanomille tämän kristillisen klassikkoteoksen suomentamisesta!

Sankarit ja huijarit Karmelin Israel-kongressissa

Viikonloppuna (23.–25.5) Mikaelin seurakunnalla on Karmelin järjestämä Israel-kongressi Virtaa Siionista! Mukana on erittäin mielenkiintoinen ja tasokas puhujakaarti. Pääpuhujana on Israelista eversti evp. Orly Gal, joka kertoo johtamansa järjestön työstä terrorismin uhrien parissa. Åbo Akademin opettajia on hyvin paikalla.

Itse pidän lauantaina opetuskanavan huijareista ja sankareista Kuninkaiden historiassa. Tervetuloa mukaan! Pienenä maistiaisena katsotaan, oliko kuningas Jerobeamissa sankari- vai huijariainesta (1. Kun. 12-13). Kun legendaarinen kultakuningas Salomo kuoli, valtaistuimelle istuutui hänen poikansa Rehabeam. Tuolloin Israelin kansa saapui Jerobeam-nimisen oppositiojohtajan kanssa uuden kuninkaan, Rehabeamin, luo vaatimaan verotuksen ja pakkotyön vähentämistä. Nuori Rehabeam pohti hetken ja lupasi heille raipan sijaan piikkiruoskaa! Machotyyli ei kuitenkaan toiminut. Israelin 10 heimon mitta tuli täyteen (1. Kun. 12:15–16):

”Kun israelilaiset näkivät, että kuningas ei välittänyt heidän pyynnöstään, he sanoivat hänelle näin: ’mitä meillä on tekemistä Daavidin kanssa? Vieras on meille Iisain poika. Palatkaa majoillenne, Israelin miehet! Pidä itse huoli asioistasi, Daavidin suku!’”

Israelin kuninkaaksi nousi protestijohtaja Jerobeam. Uusi Israel oli inhimillisesti katsottuna paljon voimakkaampi kuin Juuda – Daavidin dynastia. Israel 10 heimonsa kanssa oli paljon väkirikkaampi kuin Juudan kuningaskunta, johon kuului vain kaksi heimoa. Israelissa oli suurkaupungit Megiddo, Hasor, Dan, suuret ja hedelmälliset laaksot, hyvät kulkuyhteydet, Galilean järvi ja pitkälti Välimeren rantaviivaa eli meriliikennekin oli hallussa. Kyllähän Israel ilman Daavidia pärjäisi?

Ongelmia oli edessä. Israel oli aina levottomampi kuin Juuda. Israel, kaikesta sen inhimillisestä rikkaudestaan huolimatta, kesti historian näyttämöllä vain 200 vuotta (920–720), kun taas Juuda sinnitteli yli 400 vuotta (1000–580). Juudan salaisuus löytyi sen hengellisistä juurista. Se oli aina konservatiivisempi ja hitaampi muutoksille kuin Israel. Juudassa oli 400 vuoden aikana vain yksi dynastia, Daavidin dynastia. Israelissa oli sen 200-vuotisen historian aikana 10 dynastiaa, joista pisin kesti 100 vuotta! Israelissa oli historiansa aikana neljä eri pääkaupunkia: Sikem, Penuel, Tirsa ja Samaria. Juudassa vain yksi, Jerusalem. Jälkipolvien lopunajan toiveet eivät kohdistu yhteenkään Israelin kuninkaaseen tai dynastiaan. Yhteenkään Israelin pääkaupunkiin ei ole liitetty suuria lopunajan toiveita. Sen sijaan Juudassa ollut Daavidin dynastia ja Jerusalem ovat aina kuuluneet lopunajan profetioihin.

Historia osoittaa, että Jerobeamin irtiotto, skisma, Daavidin pojan ja Jerusalemin kanssa, ei ehkä kuitenkaan ollut fiksu valinta. Niin kuin vanhassa viisaudessa sanotaan: on helppo rikkoa, vaikea rakentaa. On helppo protestoida.

Israelin uus-vanhat uhripaikat ja uskontunnustus

Kun Jerobeam nousi kuninkaaksi, hän pelkäsi, että israelilaiset palaisivat takaisin Juudan helmaan, jos he ”kirkkovuoden” mukaisien pyhiinvaellusjuhlien aikoina (pääsiäisenä, helluntaina ja lehtimajajuhlina) tekisivät pyhiinvaelluksia Jerusalemin temppeliin. Niinpä (1. Kun. 12:28-29):

”Kuningas mietti tätä ja teetti sitten kaksi kultaista sonninpatsasta. Hän sanoi kansalleen: 'Turha teidän on käydä Jerusalemissa saakka. Tässä, Israel, on Jumalasi, joka toi sinut Egyptin maasta!' Hän sijoitti toisen sonnin Beteliin ja toisen Daniin.”

Tarkkaavainen raamatuntuntija huomaa huijauksen. Tämä Jerobeamin uskontunnustus kuuluu vastakaikuna Israelin pyhästä historiasta. Muinoin Mooseksen viipyessä teillä tuntemattomilla Herran vuoren pimeyden keskellä (2. Moos. 24:12–18; 32:1), kansa oli vaatinut ylipappi Aaronilta hengellistä ohjausta. Niinpä arvovaltainen Aaron, joka on Israelin kaikkien pappien kantaisä, keräsi kansalta kultaa ja valoi siitä sonnipatsaan (2. Moos. 32:4–6). Eikä tässä vielä kaikki. Tuon kultaisen sonnipatsaan nähdessään kansa tunnusti uskonsa (2. Moos. 32:4): ”Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä!” Tämä kansantunnustus on ihan sama kuin nyt Jerobeamin tunnustus. Ehkä Jerobeam halusi kierolla tavalla johdattaa Israelin sille alkuperäiselle ja aidolle uskolle.., joka ei ollut sidottu Daavidiin ja Jerusalemiin? Hän haki (omaehtoisesti) tukea Israelin pyhästä historiasta, jopa oikein ylipappien kantaisältä, Aaronilta, ja kansan varhaisista uskomuksista. Olennaista on myös, että Jerobeam – neuvokkaana miehenä – keksi sijoittaa nuo kaksi kultaista sonniaan Beteliin ja Daniin. Nämä paikat muistettiin niiden ”raamatullisesta” historiastaan. Betel oli paikka, jossa Jaakob (Israelin kantaisä) oli kohdannut Jumalan, jossa enkelit olivat kulkeneet tikapuita pitkin. Dan oli vanha pappiskaupunki.

                      Näillä kieroilla ratkaisuillaan Jerobeam pelasti itsensä ja saavutti poliittista menestystä. Hän hallitsi Israelia pitkään, yli 20 vuotta. Hän pelasti itsensä mutta hän johdatti koko kansan luopumuksen tielle. Oliko hän huijari vai sankari? Se riippuu siitä, miltä katsontakannalta asiaa tarkastellaan. Tietysti Raamatun valossa hän oli huijari par excellence.

Paholaisen häviö - sormuksilla, loitsuilla, yrttihoidoilla, kalan sapella, vai Kristuksen nimessä?

Ohessa tekstini, joka julkaistaan Helsingin Raamattukoulun lehdessä. Olen pitkin viime syksyä ja kuluvaa kevättä kirjoittanut kansantajuista kirjaa siitä, mitä varhaiset kristityt ajattelivat ja uskoivat henkivalloista. Tämä blogi valaisee yhtä pientä osaa tulevan kirjani sisällöstä.

----------------

Se on tutkittu juttu, että ihmeillä, varsinkin parantamisilla ja pahojen henkien karkottamisilla eli eksorkismeilla oli merkittävä vaikutus evankeliumin leviämisessä ensimmäisten kolmen vuosisadan aikana. Tämä näkyy jo Paavalin kirjeissä (Room. 15:18–19; 2. Kor. 12:12; Ap. t. 15:12), mutta myös varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa. Esimerkiksi Justinos Marttyyri kirjoittaa 150-luvulla näin (2. Apol. 6):

”Monet meistä kristityistä ajavat pahoja henkiä ulos monista näiden vaivaamista ihmisistä koko maailmassa sekä myös teidän kaupungissanne Jeesuksen Kristuksen nimessä, hänen, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Tekemällä voimattomaksi ja ajamalla ulos ihmisiä vallassaan pitäneitä pahoja henkiä he ovat parantaneet ja vielä nytkin parantavat niitä, joita ketkään muut henkienmanaajat eivät loitsujen ja rohtojen käyttäjät ole kyenneet parantamaan.”

Eusebius kirjoitti Kirkkohistoriansa 300-luvun alussa. Siinä hän sattumoisin luettelee Rooman seu­rakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset vuodelta 250 (Kirkk. Hist. 6. 43:11). ”Rooman seurakunnassa oli 46 presbyteeriä, seitsemän diakonia, seitsemän ali­dia­ko­nia, 42 akoluuttia (kirkon palvelijaa), 52 eksorkistia..” Eksorkisteja oli enemmän kuin pappeja! Alkukristityt ottivat pimeyden henkivallat tosissaan, samoin he uskoivat, että Jeesus Kristus on kaikkien valtojen voittaja ja Herra.

Kirjoittaessani kirjaa Henkivalloista kiinnitin huomiota siihen, kuinka Jeesus oli tyyliltään ainutlaatuinen aikansa eksorkistien joukossa. Edes Jeesuksen vastustajat eivät kiistä hänen kykyään ajaa pois demoneita. He vain väittävät hänen toimivan väärässä hengessä (Luuk. 11:15): ”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Jeesus vastaa tähän ”väärin sammutettu” -syytökseen esittämällä vastustajilleen tiukan kysymyksen (Luuk. 11:19–20):

”Jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä kar­kottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormeilla, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.”

Kannattaa kiinnittää huomio tuohon ”Jumalan sormeen”, jolla Jeesus karkottaa demoneita. Tässä näyttää nimittäin olevan viittaus Mooseksen ja Egyptin noitien taistoon, joka löytyy Raamatun exoduskertomuksesta. Tuolloin faaraon hovin loitsijat olivat olleet aivan avuttomia Mooseksen edessä. He olivat vain todenneet, että Mooses oli ylivoimainen, sillä Jumala oli hänen kanssaan (2. Moos. 8:15): ”Yk­sin Jumalan sormi voi tehdä tämän.” Jos Jeesus esittäytyy uutena Mooseksena, joka karkottaa demoneita ”Jumalan sor­mel­la”, niin silloin vastavuoroisesti, hänen vastustajansa näyttäytyvät uusina ”faaraon loitsijoina” (2. Moos. 8:12–15).

Tällainen tulkinta ei ole aivan tyhjästä temmattu, nimittäin toisen temppelin ajan kirjalliset eksorkismikertomukset paljastavat, että juutalaisten manauksiin liittyi roimasti magiaa ja loitsuja. Jeesukselta moiset taianomaiset metodit puuttuvat tyystin. Hän käyttää Jumalan sormea. Josefus – ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija – kertoo, että juutalaiset us­koi­vat ruudanlehden karkottavan pahoja henkiä (Bell. 7:183):

”…tätä kasvia tavoitellaan sen sisältämän voiman vuoksi; sillä kun sitä pannaan sai­rai­den ihmisten päälle, se karkottaa nopeasti pois demoneiksi kutsutut pahojen ih­mis­ten henget, jotka menevät eläviin ihmisiin ja tappavat heidät, ellei apua saada ajoissa.”

Tällaiset demoneihin tepsivät juurihoidot muistuttavat magiaa. Juutalaisessa Riemuvuosien kirjassa väitetään Noo­an saaneen tietoja, kuinka valmistaa lääkkeitä, jotka suojaavat demoneilta ja niiden vai­ku­tuk­sil­ta (Riem. 10:10–12). Apokryfien joukossa olevassa Tobitin kirjassa kerrotaan, miten ”salapuvussaan” esiintyvä enkeli Rafael opastaa Tobiaa, kuin­ka ka­lan sisäelimistä saa piruihin purevia rohtoja (Tob. 6:8): ”Sydäntä ja maksaa käytetään silloin, kuin miestä tai naista vaivaa riivaaja tai paha henki. Kun niitä poltetaan hänen edessään, hän pääsee eroon vaivastaan eikä henki enää koskaan kiusaa häntä.” Myöhemmin kun kohtalonhetki koitti, Tobia muisti suojelusenkelinsä eksorkismiopit. Niinpä hän (Tob. 8:2–3)

”meni laukulleen, otti sieltä kalan maksan ja sydämen ja asetti ne suit­su­ke­as­ti­aan hiil­lok­selle. Kalasta nouseva katku pysäytti pahan hengen, ja se ryntäsi pois ja pakeni Egyp­tin perukoille saakka. Mutta Rafael lähti perään, otti sen siellä kiin­ni ja pani sen oi­tis jaloistaan kahleisiin.”

Toisin kuin Tobia Jeesus ei milloinkaan pahoja henkiä karkottaessaan konsultoinut enkeleitä. Jeesus ei myöskään käyttänyt eläinten sisäelimiä tai polttanut suitsukkeita. Jeesuksen ominaistyyli kirkastuu, kun luemme Josefuksen kertomuksen siitä, kuinka juutalainen Eleasar ajoi pois pahan hengen eräästä miehestä (Josefus, Ant. 8:47–48):

”Eleasar asetti riivatun miehen nenään sormuksen, jonka sinetin alla oli eräs Salomon määräämistä juurista. Kun mies sitten haistoi sen, veti Ele­a­sar demonin ulos miehen sieraimista. Samalla mies kaatui maahan ja Ele­asar vannotti demonia enää palaamasta mieheen. Hän mainitsi Sa­lo­mon nimen ja resitoi tämän valmistamia loitsuja.”

Tämä on muuten ainut selkeä manauskertomus, josta Josefus kertoo laajassa tuotannossaan. Näyttää vahvasti siltä, että Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa vaikutti vain joitain yksittäisiä manaajia, eksorkisteja. Jos otamme lukuun kaikki toisen temppelin ajan ylöskirjatut eksorkismi-ihmeet, niin Jeesuksen nimissä on eksorkismeja enemmän kuin kaikilla muilla yhteensä! Samoin Jeesuksen aikalaisten manaajien toimintatavat loitsuineen, sormuksineen, kalan maksoineen, suitsukkeineen ja juurihoitoineen erosivat selvästi Jeesuksen tyylistä, jota leimasi yksinkertaisuus ja helppous. Jeesus seisoo aivan eri sarjassa, sillä hän karkotti pahoja henkiä ”Jumalan sormella”, näin osoittaen, että ”Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.”

Tiedämme, että Jeesuksen aikaan juutalaisilla oli tapana käskeä pahoja henkiä jonkun suuren auktoriteetin nimissä. Kuningas Salomon nimeä käytettiin paljon, koska hänet yhdistettiin pahojen henkien voittajaan. Kohdatessaan demoneita ja riivattuja ihmisiä Jeesus ei kuitenkaan vedonnut kenenkään nimeen. Hän vain yksinkertaisesti käs­ki demoneita (Mark. 9:25): ”Mykkä ja kuuro henki, minä (egō) käs­ken sinua: Lähde pojasta..” Juuri tuo Jeesuksen ”minä” on hänen yliluonnollisten voimiensa läh­de. Jeesus ei eksorkismeissaan kiinnitä huomiota Isä Jumalaan tai Pyhään Henkeen, vaan itseensä: ”Minä käsken sinua.” Kenenkään muun ei tiedetä toimineen vastaavalla tavalla.

Jos Jeesus epäsuorasti vertasi ai­kansa eksorkisteja faaraon hovin loitsijoihin, niin tuo vertaus ei olisi ollut aivan niin kaukaa haettu, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. 150-luvulla kirjoittanut Justinos Marttyyri kertoo oman aikansa juu­talaisista eksorkisteista. Hänen näkemyksensä on varmasti poleeminen ja tarkoitushakuinen, mut­ta Josefuksen antamien todisteiden valossa, Justinus Marttyyri taitaa olla osittain oikeassa (Just. Mart. Dial. Tryf. 85):

”Jos te ajatte ulos pahoja henkiä kaikkien keskuudessanne vaikuttaneiden ku­nin­kai­den, hurskaiden, profeettojen tai patriarkkojen nimissä, yksikään niistä ei tule ala­mai­sek­si. Mutta silloin, jos joku teistä ajaa pahoja henkiä ulos Aabrahamin, Iisakin ja Jaa­ko­bin Jumalan nimissä, ne saattavat tulla alamaisiksi. Teidän eksorkistinne käyttävät pa­hoja henkiä ulos ajaessaan samoja keinoja kuin pakanat, suitsukkeita ja kahleita.”

Lähteidemme mukaan kristityt kyllä karkottivat pahoja henkiä – jopa paljon enemmän ja paljon tehokkaammin kuin ketkään muut – mutta he eivät käyttäneet tavanomaisia konsteja ja työvälineitä: suitsukkeita, kahleita, kalan maksaa, loitsuja, sormuksia tai juurihoitoja. Niin kuin Justinos Marttyyri todistaa, he karkottivat demoneita Jeesuksen Kristuksen nimessä (Dial. Tryf. 30:3):

”..Nykyäänkin ne tottelevat meitä, kun ajamme nii­tä ulos Jeesuksen Kristuksen nimessä.. myös pahat henget tottelevat hänen ni­me­ään..”

Varhaiset kristityt ottivat pimeyden henkivallat tosissaan. Nykyään on toisin. Jos 250-luvulla pelkästään Rooman seurakunnalla oli 52 eksorkistia, niin nykyään koko Suomen maassa luterilaisella kirkolla ei taida olla yhtä ainuttakaan virallista ja valtuutettua eksorkistia. Sen sijaan meedioiden, noitien, pakanallisen henkisyyden, horoskooppien ja ennustajien suosio kasvaa kansan syvissä riveissä kovaa vauhtia. En vaadi, että luterilaiseen toimituskäsikirjaan pitäisi saada rukouskaava riivattuja varten, mutta olen sillä kannalla, että eksorkismiin tulisi kouluttaa ja valtuuttaa asiantuntevia ihmisiä. Mainittakoon, että katolisessa kirkossa on jokaisessa hiippakunnassa piispan valtuuttama eksorkisti. Samoin helluntaipuolella nämä asiat otetaan tosissaan.

Luojan kiitos Raamattu puhuu pimeiden, langenneiden henkivaltojen lisäksi myös hyvistä henkivalloista, Herran sanansaattajista ja suojelusenkeleistä. Enkelit kuuluvat olennaisesti kristilliseen uskoon. Heistä voit lukea enemmän tulevasta Henkivallat –kirjastani, jonka Perussanomat julkaisee kesän kuluessa.