maanantai 16. huhtikuuta 2012
Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna
Pasi Turunen on julkaissut Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnan. Lukekaapa, se löytyy tästä.
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Find out something only dead men know: “Älä jätä meitä tuonelan kitaan!”
Mitä tapahtuu kun ihminen kuolee? Mikä on tuonela, ”Aabrahamin helma”? Mitä VT tarkoittaa, kun siellä sanotaan jatkuvasti, että kuollut ”koottiin isiensä luo”? Bob Dylanin hitti ”Silvio” kertoo ehkä juuri tästä – vain kuolleet tietävät. Meille eläville rajantakainen maailma on mysteeri. Kuitenkin tuonne rajan taa saatetaan jatkuvasti ihmisiä. ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle”, Hepr. 9:27. Eräässä kirkonkellossa luki osuvasti, että ”jokainen lyönti sattuu, viimeinen tappaa.” Jokainen sekunti sinun kuolemasi lähestyy. Lähtölaskentasi on alkanut syntyhetkelläsi.
Raamatussa kerrotaan, että kuolema on kyltymätön, personifioitunut voima, joka haluaa saada kaiken elävän tappavaan valtaansa. Jes. 14:9-11: ”Tuonela tuolla alhaalla on kiihdyksissä, siellä odotetaan sinun tuloasi. Sinun vuoksesi on ajettu liikkeelle kuolleitten henget: kaikki jotka kerran olivat maan mahtavia ja kaikki jotka olivat kansojen kuninkaita, kaikki ovat nousseet istuimiltaan. Kaikki he puhkeavat puhumaan ja lausuvat sinulle: ’Nyt siis sinäkin olet voimasi kadottanut niin kuin me, olet yksi meistä.’ Tuonelaan on syösty sinun loistosi ja mahtisi, sinun harppujesi helkytys. Sinun allasi ovat vuoteena madot, sinun ylläsi peitteenä toukat.”
Egyptin faraon matka Kuoleman valtapiiriin kuvataan Hesekielin kirjassa (Hes 32:21): ”Siellä, keskellä tuonelaa, ovat mahtavat sankarit, ja he sanovat faraolle ja hänen auttajilleen: ’Tänne suistuitte tekin, meidän ympärileikkaamattomien pariin, julmasti surmattujen keskuuteen’.”
Jesaja ennustaa Jerusalemin ja Juudan jumalattomille (Jes 5:14-15): ”Ja niin tuoni on levittänyt kitansa ja avannut kurkkunsa ammolleen. Sinne uppoavat niin ylhäiset kuin alhaiset, remuava joukko ja juhlien humu. Ihminen joutuu nöyrtymään, miehen on pakko kumartua, ja ylpeät silmät painuvat maahan.”
Psalmeissa rukoillaan, että Herra pelastaisi minut tuonelasta. Ps 6:5-6: ”Herra, käänny jo puoleeni ja pelasta minut, auta minua, osoita uskollisuutesi! Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan kiitä sinua tuonelassa.”
Uskontunnustus: ”Astui alas tuonelaan.”
Apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan, että Kristus ”astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista.” Monien Raamatun kohtien mukaan Jeesus kuoltuaan juuri laskeutui tuonelaan ja julisti evankeliumia kaikille tuonelan asukkaille, kaikille, jotka olivat ”Aabrahamin helmassa”. Näin kaikki saivat kuulla evankeliumin. Pietari valaisee, että ”kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta… Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille.” ”Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää”, 1. Piet. 3:18-29, 4:6. Paavalin jakeita Ef. 4:8-10 on tulkittu siten, että niiden mukaan Jeesus juuri laskeutui kuoltuaan ”alimpiin paikkoihin” eli tuonelaan ja helvettiin, noustakseen korkeuteen ”vangit voittosaaliinaan”. Hän siis vapautti tuonelan vangit, kuoleman kahleissa viruvat sieluparat. Varhainen kirkkoisä Afrahat kuvaa värikkäästi Jeesuksen tulon Tuonelaan:
”Kun Jeesus, kuoleman kuolettaja, tuli, otti hän ruumiin Aadamin siemenestä ja hänet naulittiin ruumiissaan ristille, ja hän maistoi kuoleman. Kun Kuolema huomasi, että Jeesus laskeutuu sen luokse, se järkkyi, ja nähdessään Jeesuksen se joutui kiihdyksiin. Se sulki porttinsa eikä tahtonut ottaa häntä vastaan. Silloin Jeesus särki sen portit, astui sen luokse ja alkoi ryöstää sen kaikkea omaisuutta. Kun kuolleet näkivät valon pimeydessä, nostivat he päänsä kuoleman pimeydestä, katselivat ympärilleen ja näkivät Kristus-kuninkaan kirkkauden. Silloin pimeyden vallat joutuivat surun valtaan, koska kuolema oli syösty vallastaan. Kuolema maistoi surmaajansa myrkyn, ja sen kädet raukenivat; se tiesi, että kuolleet heräävät ja vapautuvat sen orjuudesta. Kun Jeesus saattoi kuoleman ahdinkoon ryöstämällä sen omaisuuden, se valitti ja huusi katkeroituneena (kovalla) äänellä: ’Lähtekää asuinsijastani älkääkä enää tulko tänne! Kuka onkaan tämä, joka tulee elävänä asuinsijaani?’”
Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, niin toteutui Sakariaan kirjan ennustus ”Iloitse, tytär Siion! Katso, kuninkaasi tulee. Hän ratsastaa aasilla…” Tämä ennustus jatkuu sanoilla: ”Kuule, Jerusalem! Verellä vahvistetun liiton tähden minä vapautan vankeuteen viedyt asukkaasi syvästä ja pimeästä kuopasta.” Sak. 9:9-11. VT:n kuvauksien pohjalta on selvää, että tuo ”syvä ja pimeä kuoppa”, josta Siionin kuningas vapauttaa vangitut, on tuonela, helvetti ja kuolema.
Jakeessa Hepr. 2:13-15 kuvataan, kuinka Jeesus kuolemallaan riisti saatanalta, kuoleman valtiaalta vallan, ja näin Jeesus tuli ”päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina… Hän ottaa suojelukseensa Aabrahamin suvun.” Eli klassisen kristinuskon mukaan Jeesus saapui tuonelaan vapauttamaan kaikki uskolliset, kaikki, jotka laittoivat toivonsa Herraan. Katolinen katekismus vuodelta 1997 toteaa, että ”pelastuksen ilosanoma täyttyi, kun Kristus astui alas tuonelaan. Se on Jeesuksen messiaanisen tehtävän viimeinen vaihe – kestoltaan hyvin lyhyt mutta merkitykseltään mittaamattoman suuri: Lunastus ulottuu kaikkiin, kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisiin, sillä kaikki pelastetut ovat tulleet osallisiksi lunastuksesta”, § 634.
Pääsiäisen liturgiassa toistuu sanat ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi.” Voimme resitoida tätä riemullisin mielin!
Raamatussa kerrotaan, että kuolema on kyltymätön, personifioitunut voima, joka haluaa saada kaiken elävän tappavaan valtaansa. Jes. 14:9-11: ”Tuonela tuolla alhaalla on kiihdyksissä, siellä odotetaan sinun tuloasi. Sinun vuoksesi on ajettu liikkeelle kuolleitten henget: kaikki jotka kerran olivat maan mahtavia ja kaikki jotka olivat kansojen kuninkaita, kaikki ovat nousseet istuimiltaan. Kaikki he puhkeavat puhumaan ja lausuvat sinulle: ’Nyt siis sinäkin olet voimasi kadottanut niin kuin me, olet yksi meistä.’ Tuonelaan on syösty sinun loistosi ja mahtisi, sinun harppujesi helkytys. Sinun allasi ovat vuoteena madot, sinun ylläsi peitteenä toukat.”
Egyptin faraon matka Kuoleman valtapiiriin kuvataan Hesekielin kirjassa (Hes 32:21): ”Siellä, keskellä tuonelaa, ovat mahtavat sankarit, ja he sanovat faraolle ja hänen auttajilleen: ’Tänne suistuitte tekin, meidän ympärileikkaamattomien pariin, julmasti surmattujen keskuuteen’.”
Jesaja ennustaa Jerusalemin ja Juudan jumalattomille (Jes 5:14-15): ”Ja niin tuoni on levittänyt kitansa ja avannut kurkkunsa ammolleen. Sinne uppoavat niin ylhäiset kuin alhaiset, remuava joukko ja juhlien humu. Ihminen joutuu nöyrtymään, miehen on pakko kumartua, ja ylpeät silmät painuvat maahan.”
Psalmeissa rukoillaan, että Herra pelastaisi minut tuonelasta. Ps 6:5-6: ”Herra, käänny jo puoleeni ja pelasta minut, auta minua, osoita uskollisuutesi! Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan kiitä sinua tuonelassa.”
Uskontunnustus: ”Astui alas tuonelaan.”
Apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan, että Kristus ”astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista.” Monien Raamatun kohtien mukaan Jeesus kuoltuaan juuri laskeutui tuonelaan ja julisti evankeliumia kaikille tuonelan asukkaille, kaikille, jotka olivat ”Aabrahamin helmassa”. Näin kaikki saivat kuulla evankeliumin. Pietari valaisee, että ”kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta… Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille.” ”Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää”, 1. Piet. 3:18-29, 4:6. Paavalin jakeita Ef. 4:8-10 on tulkittu siten, että niiden mukaan Jeesus juuri laskeutui kuoltuaan ”alimpiin paikkoihin” eli tuonelaan ja helvettiin, noustakseen korkeuteen ”vangit voittosaaliinaan”. Hän siis vapautti tuonelan vangit, kuoleman kahleissa viruvat sieluparat. Varhainen kirkkoisä Afrahat kuvaa värikkäästi Jeesuksen tulon Tuonelaan:
”Kun Jeesus, kuoleman kuolettaja, tuli, otti hän ruumiin Aadamin siemenestä ja hänet naulittiin ruumiissaan ristille, ja hän maistoi kuoleman. Kun Kuolema huomasi, että Jeesus laskeutuu sen luokse, se järkkyi, ja nähdessään Jeesuksen se joutui kiihdyksiin. Se sulki porttinsa eikä tahtonut ottaa häntä vastaan. Silloin Jeesus särki sen portit, astui sen luokse ja alkoi ryöstää sen kaikkea omaisuutta. Kun kuolleet näkivät valon pimeydessä, nostivat he päänsä kuoleman pimeydestä, katselivat ympärilleen ja näkivät Kristus-kuninkaan kirkkauden. Silloin pimeyden vallat joutuivat surun valtaan, koska kuolema oli syösty vallastaan. Kuolema maistoi surmaajansa myrkyn, ja sen kädet raukenivat; se tiesi, että kuolleet heräävät ja vapautuvat sen orjuudesta. Kun Jeesus saattoi kuoleman ahdinkoon ryöstämällä sen omaisuuden, se valitti ja huusi katkeroituneena (kovalla) äänellä: ’Lähtekää asuinsijastani älkääkä enää tulko tänne! Kuka onkaan tämä, joka tulee elävänä asuinsijaani?’”
Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, niin toteutui Sakariaan kirjan ennustus ”Iloitse, tytär Siion! Katso, kuninkaasi tulee. Hän ratsastaa aasilla…” Tämä ennustus jatkuu sanoilla: ”Kuule, Jerusalem! Verellä vahvistetun liiton tähden minä vapautan vankeuteen viedyt asukkaasi syvästä ja pimeästä kuopasta.” Sak. 9:9-11. VT:n kuvauksien pohjalta on selvää, että tuo ”syvä ja pimeä kuoppa”, josta Siionin kuningas vapauttaa vangitut, on tuonela, helvetti ja kuolema.
Jakeessa Hepr. 2:13-15 kuvataan, kuinka Jeesus kuolemallaan riisti saatanalta, kuoleman valtiaalta vallan, ja näin Jeesus tuli ”päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina… Hän ottaa suojelukseensa Aabrahamin suvun.” Eli klassisen kristinuskon mukaan Jeesus saapui tuonelaan vapauttamaan kaikki uskolliset, kaikki, jotka laittoivat toivonsa Herraan. Katolinen katekismus vuodelta 1997 toteaa, että ”pelastuksen ilosanoma täyttyi, kun Kristus astui alas tuonelaan. Se on Jeesuksen messiaanisen tehtävän viimeinen vaihe – kestoltaan hyvin lyhyt mutta merkitykseltään mittaamattoman suuri: Lunastus ulottuu kaikkiin, kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisiin, sillä kaikki pelastetut ovat tulleet osallisiksi lunastuksesta”, § 634.
Pääsiäisen liturgiassa toistuu sanat ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi.” Voimme resitoida tätä riemullisin mielin!
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Pääsiäisenä laitetaan "Pyhä lehmä" teuraaksi
Helsingin uusi rabbi Simon Livson valaisee, että lammas oli yksi muinaisten egyptiläisten jumalista (ks. juttu tästä). Olen kuullut tämän näkemyksen aiemminkin. Ajatus on varsin mielenkiintoinen ja sen myötä pääsiäisen sanoma sen kuin voimistuu. Ajatelkaa, että israelilaiset olivat olleet 400 vuotta Egyptissä. He olivat omaksuneet egyptiläisten kulttuurin, uskonnon, jumalat ja tavat. Heprealaisten oma Jumala – Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala – oli täysin unohtunut. Lopulta israelilaiset olivat lähes täysin assimiloituneita ”maahanmuuttajia”. Tässä tilanteessa Mooses saa puskassa kutsun Herralta, Israelin Jumalalta, että kansa on vapautettava tuosta pakanallisuudesta, jonka he ovat nielleet empimättä ja jossa he ovat korviaan myöten.
Faarao on tietysti eri mieltä Israelin Jumalan kanssa. Hän ei päästä kansaa vapauteen. Mooses vaatii ja vaatii pyhällä sisulla, että kansa on vapautettava. Faarao pysyy paatumuksessaan. Viimein Mooses saa käskyn ottaa egyptiläisten jumalan, tappaa sen julkisesti, ja jotta syyllisyys ei jäisi epäselväksi, heprealaisten piti vielä sivellä lampaan verta oven pieliin. Tällaisen tekosen jälkeen – kun sadat tuhannet heprealaiset olivat teurastaneet julkisesti Egyptin ”pyhät lehmät” – heprealaisten oli varsin helppo lähteä Egyptistä. Itse asiassa egyptiläiset eivät ainoastaan antaneet heille lupaa lähteä, vaan heidät kirjaimellisesti ajettiin maasta! Näiden ”pyhäin häpäisijöiden” ei olisi enää turvallista asua Egyptissä.
Voimme päätellä tästä, että Jumala haluaa meidän julkisesti ”teurastavan” tämän maailman epäjumalat ja synnin. Tällaisten tekosten jälkeen Herran kansa on ”ahtaalla tässä maailmassa”.
Faarao on tietysti eri mieltä Israelin Jumalan kanssa. Hän ei päästä kansaa vapauteen. Mooses vaatii ja vaatii pyhällä sisulla, että kansa on vapautettava. Faarao pysyy paatumuksessaan. Viimein Mooses saa käskyn ottaa egyptiläisten jumalan, tappaa sen julkisesti, ja jotta syyllisyys ei jäisi epäselväksi, heprealaisten piti vielä sivellä lampaan verta oven pieliin. Tällaisen tekosen jälkeen – kun sadat tuhannet heprealaiset olivat teurastaneet julkisesti Egyptin ”pyhät lehmät” – heprealaisten oli varsin helppo lähteä Egyptistä. Itse asiassa egyptiläiset eivät ainoastaan antaneet heille lupaa lähteä, vaan heidät kirjaimellisesti ajettiin maasta! Näiden ”pyhäin häpäisijöiden” ei olisi enää turvallista asua Egyptissä.
Voimme päätellä tästä, että Jumala haluaa meidän julkisesti ”teurastavan” tämän maailman epäjumalat ja synnin. Tällaisten tekosten jälkeen Herran kansa on ”ahtaalla tässä maailmassa”.
"Herra, tee minusta kuin fariseus" (?!) - Jeesuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta temppelissä
Pääsiäispyhät ovat loppusuorallaan. Pyhien lomassa on hyvää aikaa lukea. Sain luettua mm. Amy-Jill Levinen kirjan The Misunderstood Jew. The Church and the Scandal of the Jewish Jesus (2006). Levine on kuuluisa ortodoksijuutalainen Jeesus-tutkija, professori, joka kirjoittaa tämän hyvin vakava-aiheisen kirjansa kivasti pilke silmäkulmassa. Hän aloittaa kertomalla omasta suhteestaan kristinuskoon. Hän on kasvanut täysin katolisessa kaupungissa North Dartmouthissa, Massachusettissa. Tyttösenä Amy-Jill kävi pyhäkoulussa, tunsi evankeliumit tosi hyvin ja rakasti Jeesusta, joka oli hänen, pienen juutalaistytön intuition mukaan hieno juutalainen, joka opetti vertauksilla perin juutalaiseen tyyliin. Kirja alkaakin sanoilla ”When I was a child, my ambition was to be pope.”
Kirjoitan nyt vain yhdestä puhuttelevasta evankeliumitulkinnasta, jonka Amy-Jill esittää. Aiheena on Jeesuksen vertaus rukouksesta, Luuk. 18:9-14. ”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.” Amy-Jillin näkemys tästä vertauksesta provosoi ainakin minua ajattelemaan asiaa vähän pidemmälle ja kyseenalaistamaan vanhoja tulkintamalleja. Kristitythän usein näkevät tämän vertauksen sankarina publikaanien, joka nöyränä syntisenä lyö rintaansa, roikuttaa päätään ja toteaa vain ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Fariseus sen sijaan on nähty itseriittoisena, tekopyhänä juutalaisena, joka luottaa lain tekoihin, tekojen vanhurskauteensa. Hän rukoili, ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” Kristityt usein rukoilevat kuin tuo publikaani ja lisäävät siihen vielä mielessään, ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin tuo fariseus.” Tällaisessa tilanteessa kristitty taas syyllistyy siihen samaan syntiin, josta hän syyttää fariseusta: hän korottaa itsenään ja tuomitsee toisia.
Miten Jeesuksen aikalaiset juutalaiset olisivat tämän vertauksen ymmärtäneet? Amy-Jill esittää, että vertaus olisi ollut heille shokki, mutta ei niin kuin suurin osa nykykristityistä kuvittelisi. Publikaani oli juutalainen mies, joka oli Rooman palkkalistoilla veronkerääjänä. Publikaani keräsi Roomalle veroja. Juutalaiset, niin kuin ihmiset yleensäkin, suhtautuvat tosi nuivasti siihen, että joku ulkomaailman herrasvalta kerää heiltä veroja. Tähän perustuu paljolti suomalaisten EU-kriittisyys. Publikaani oli siis Rooman palvelija. Fariseus oli taas hurskas Herran palvelija. Voisimme verrata fariseusta vaikka Kalevi Lehtiseen, Bill Grahamiin tai Äiti Teresaan, publikaania voisimme taas verrata johonkin narkomaaniin ja rikolliseen.
Molemmat rukoilivat. Meidän käännöksessä todetaan lopputulos: ”Minä sanon teille: hän (publikaani) lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.” Tuo lause ei alkuperäiskielellä käänny kuitenkin ihan noin, vaan kuten vuoden 1992 käännöksen alanootissa todetaan, jae voidaan kääntää myös toisin. ”Hän lähti kotiinsa hurskaampana kuin tuo toinen.” Amy-Jill, ja monet tutkijat, painottaa, että tämä on se oikea käännös. Molemmat lähtivät vanhurskaina kotiinsa, vaan tuo publikaani vähän vanhurskaampana kuin tuo fariseus. Amy-Jill kirjoittaa, että tämä olisi ollut juutalaisille kuulijoille suuri shokki – siis vanhurskas fariseus lasketaan publikaanien alapuolelle! ”Miksi?”, he olisivat heti kysyneet. Fariseushan maksoi kymmenykset kaikesta, paastosi ja antoi almuja köyhille, leskille ja orvoille – toisin kuin publikaani, joka vei juutalaisten lasten, leskien ja orpojen vähistä leivistä ison osan Rooman suurvallalle! Missä on Jumalan oikeudenmukaisuus?!
Tässä vaiheessa Amy-Jill ehdottaa, että ehkä tuon fariseuksen hyvät teot, hänen uskollisuutensa, hänen vanhurskautensa koitui koko Israelin, koko juutalaisen kansan hyväksi. Itse asiassa, hänen hyvyytensä ja uskollisuuteensa Herran edessä auttoi enemmän Israelin syntisiä, kuten tuota publikaania, kuin häntä itseään! Hän oli siis todellinen sankari! Olisiko näin? Itse asiassa VT:ssa, UT:ssa ja muutenkin toisen temppelin ajan juutalaisuudessa toistuu usein se ajatus, että syntisten synnit tuovat tuomion koko kansan ylle ja toisaalta vanhurskaiden uskollisuus ja hurskaus koituu koko kansan hyväksi Herran silmissä. Aabraham oli uskollinen ja vanhurskas Herran ystävä. VT toistaa jatkuvasti, kuinka Aabrahamin, yhden hurskaan miehen, uskollisuus koituu siunaukseksi kaikille kansoille. Samoin Aabraham ”väittelee” Jumalan kanssa Sodoman ja Gomoran kohtalosta. Hän kysyy Herralta: ”Ehkä kaupungissa on 50, 45, 20 tai 10 hurskasta. Tuhoaisitko sinä sen silloinkin? Etkö armahtaisi tuota paikkaa niiden 50 oikeamielisen vuoksi, jotka siellä asuvat?” Herra sanoo Aabrahamille: ”Niiden kymmenen takia jätän sen hävittämättä”, 1. Moos. 18:24-32.
Omaa pohdintaani
Daavid oli vanhurskas kuningas. Hänen jälkeensä tuli jumalattomia, publikaanin kaltaisia kuninkaita, kuten Manasse, jonka aikana Jerusalem oli täynnä viatonta verta, 2. Kun. 21. Heti Daavidin jälkeen kuninkaaksi nousi Salomo, joka elämänsä ehtoopuolella alkoi palvella monien vaimojensa epäjumalia ja rakensi niille temppeleitä Jerusalemiin, 1. Kun. 11. Herra antaa Salomolle tuomion, mutta tuo tuomio ei tule vielä voimaan hänen elinaikanaan koska Jumala muistaa vanhurskasta Daavidia. ”Isäsi Daavidin vuoksi minä en kuitenkaan tee sitä sinun elinaikanasi”, 1. Kun. 11:12-13. Voitaisiin sanoa, että Daavidin uskollisuudesta koitui enemmän siunausta koko kansalle kuin Daavidille itselleen. Hänen siunaava vaikutus näkyi Juudan synkkien vuosien pimennossa, 1. Kun. 15:3-5. Kuningas Hiskian aikana 700-luvulla Juuda ja Jerusalem olivat kriisissä. Silloinkin Daavidin saamat lupaukset ja siunaukset kantoivat: ”Minä pelastan sinut ja tämän kaupungin Assyrian kuninkaan käsistä, minä suojelen tätä kaupunkia itseni ja palvelijani Daavidin tähden”, 2. Kun. 19:34; 20:6. Me kristityt ymmärrämme tällaista logiikkaa oikein hyvin, sillä Jeesus, Herran vanhurskas palvelija, Messias, oli kuuliainen loppuun asti ja tämän ”yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita”, Room. 5:19.
Miten siis on, onko tämä tulkinta vakuuttava? Onko fariseus Jeesuksen vertauksen suuri sankari? Onko hän niin kuin Aabraham, niin kuin yksi niistä harvoista oikeamielisistä, joiden vuoksi Jumala armahtaa syntistä maailmaa? Onko hän niin kuin Daavid, jonka uskollisuus koituu syntisten pelastukseksi vielä vuosisatoja hänen kuolemansakin jälkeen? Nämä oikeamieliset, vanhurskaat ihmiset ovat esikuvia Jeesuksesta, joka täydellisesti sopii tähän kuvioon. Hänen vuokseen Jumala tarjoaa tänään syntiselle publikaanille ja meille muille anteeksiantamusta ja pelastusta. Ehkä Jeesuksen opetus kertoo siitä, että vanhurskaus ei ole koskaan yksityisasia. Se tuo siunauksen, se muuttaa Herran tuomiota, se ei ole Herran silmissä turhaa. Paavali kirjoittaa meille: ”Olkaa siis järkähtämättömiä, rakkaat veljet, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ETTEI HERRA ANNA TEIDÄN TYÖNNE MENNÄ HUKKAAN”, 1. Kor. 15:58. Tuo työ Herrassa koituu ehkä niiden siunaukseksi jotka ovat tänään vielä tosi kaukana Herrasta. Ilman uskollisten kristittyjen rukouksia, rakkauden tekoja ja hyvyyttä, he olisivat vielä paljon kauempana.
Ehkä publikaanien olisi pitänyt kiittää fariseusta temppelistä poistuttuaan: ”Kiitos, sinä olet tehnyt enemmän minulle onnettomalle syntiselle kuin itsellesi. Sinä olet todella rakastanut lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi. Kiitos.” Eikö se olisi oikein kristillistä? Niin minusta. Uskaltaisimmeko rukoilla, että Herra tekisi meistä kuin Aabrahamin, kuin ne oikeamieliset, kuin Daavidin kuin Kristuksen – ja sellaiseksi kuin tuo fariseus?
OSA II - Pari ajatusta fariseuksen rukouksesta:
Tuota fariseuksen rukousta pidetään usein ylpeänä, ”farisealaisena” ja ulkokultaisena. Kieltämättä tuo rukous onkin aika ylpeä. Fariseuksen rukoukselle löytyy joitain vastaavuuksia myöhempien rabbien rukouksista, joissa kiitetään, että Herra ei ole tehnyt hurskasta juutalaista miestä syntiseksi, pakanaksi eikä naiseksi. Usein kristityt Raamatun opettajat viittaavat juuri näihin rabbien rukouksiin ja paheksuvat, kuinka sovinistisia, rasistisia ja itserakkaita nuo juutalaiset olivat, nuo, niin kuin tuokin fariseus, jota Jeesus heidän mukaansa vertauksessaan alentaa. Usein nämä raamatunopettajat - fariseuksia ja rabbeja mollatessaan - kuitenkin unohtavat, että tuon fariseuksen rukous muistuttaa monia VT:n rukouksia. Esimerkiksi ”Daavidin rukouksessa” Psalmissa 17 Daavid rukoilee näin: ”Sinä tutkit sydämeni, yölläkin sinä minua tarkkaat, sinä koettelet minua mutta et löydä minusta mitään väärää. Minun suuni ei puhu pahaa. En ole tehnyt niin kuin muut tekevät. Olen totellut sinua ja välttänyt väkivallan teitä. Sinun poluillasi minä olen pysynyt, jalkani eivät ole horjahtaneet sinun tieltäsi pois”, Ps. 17:3-5.
VT on kristittyjen Pyhä kirja, VT on meille Pyhää Jumalan Sanaa ja sen vuoksi näiden kohtien pitäisi puhutella meitä. Lisäksi, kun katsomme jakeisiin 5. Moos. 26:12-15, niin huomaamme, että Herra itse käskee israelilaisia tulemaan Herran kasvojen eteen eli temppeliin ja sanomaan tekojensa pohjalta näin: ”Olen vienyt talostani pois kaiken Herralle pyhitetyn ja antanut sen leeviläisille, muukalaisille, orvoille ja leskille, niin kuin olet käskenyt minun tehdä. En ole rikkonut käskyjäsi. En ole suruaikana syönyt kymmenyksiä… Olen totellut Herraa, Jumalaani, olen tehnyt kaiken niin kuin olet käskenyt minun tehdä. Katso alas taivaasta, pyhästä asunnostasi, ja siunaa kansaasi Israelia sekä maata, jonka olet antanut meille, kuten valallasi lupasit esi-isillemme”. Herran käskystä nämä hurskaat israelilaiset luettelevat Herralle, niin kuin tuo Jeesuksen vertauksen fariseus, mitä hyviä tekoja he ovat tehneet: He ovat maksaneet kymmenykset, antaneet almuja…
Huomaamme, että näiden israelilaisten hyvät teot koituisivat siunaukseksi Israelin kansalle ja maalle – vanhurskaus ei olisi yksityisasia.
Kirjoitan nyt vain yhdestä puhuttelevasta evankeliumitulkinnasta, jonka Amy-Jill esittää. Aiheena on Jeesuksen vertaus rukouksesta, Luuk. 18:9-14. ”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.” Amy-Jillin näkemys tästä vertauksesta provosoi ainakin minua ajattelemaan asiaa vähän pidemmälle ja kyseenalaistamaan vanhoja tulkintamalleja. Kristitythän usein näkevät tämän vertauksen sankarina publikaanien, joka nöyränä syntisenä lyö rintaansa, roikuttaa päätään ja toteaa vain ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Fariseus sen sijaan on nähty itseriittoisena, tekopyhänä juutalaisena, joka luottaa lain tekoihin, tekojen vanhurskauteensa. Hän rukoili, ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” Kristityt usein rukoilevat kuin tuo publikaani ja lisäävät siihen vielä mielessään, ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin tuo fariseus.” Tällaisessa tilanteessa kristitty taas syyllistyy siihen samaan syntiin, josta hän syyttää fariseusta: hän korottaa itsenään ja tuomitsee toisia.
Miten Jeesuksen aikalaiset juutalaiset olisivat tämän vertauksen ymmärtäneet? Amy-Jill esittää, että vertaus olisi ollut heille shokki, mutta ei niin kuin suurin osa nykykristityistä kuvittelisi. Publikaani oli juutalainen mies, joka oli Rooman palkkalistoilla veronkerääjänä. Publikaani keräsi Roomalle veroja. Juutalaiset, niin kuin ihmiset yleensäkin, suhtautuvat tosi nuivasti siihen, että joku ulkomaailman herrasvalta kerää heiltä veroja. Tähän perustuu paljolti suomalaisten EU-kriittisyys. Publikaani oli siis Rooman palvelija. Fariseus oli taas hurskas Herran palvelija. Voisimme verrata fariseusta vaikka Kalevi Lehtiseen, Bill Grahamiin tai Äiti Teresaan, publikaania voisimme taas verrata johonkin narkomaaniin ja rikolliseen.
Molemmat rukoilivat. Meidän käännöksessä todetaan lopputulos: ”Minä sanon teille: hän (publikaani) lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.” Tuo lause ei alkuperäiskielellä käänny kuitenkin ihan noin, vaan kuten vuoden 1992 käännöksen alanootissa todetaan, jae voidaan kääntää myös toisin. ”Hän lähti kotiinsa hurskaampana kuin tuo toinen.” Amy-Jill, ja monet tutkijat, painottaa, että tämä on se oikea käännös. Molemmat lähtivät vanhurskaina kotiinsa, vaan tuo publikaani vähän vanhurskaampana kuin tuo fariseus. Amy-Jill kirjoittaa, että tämä olisi ollut juutalaisille kuulijoille suuri shokki – siis vanhurskas fariseus lasketaan publikaanien alapuolelle! ”Miksi?”, he olisivat heti kysyneet. Fariseushan maksoi kymmenykset kaikesta, paastosi ja antoi almuja köyhille, leskille ja orvoille – toisin kuin publikaani, joka vei juutalaisten lasten, leskien ja orpojen vähistä leivistä ison osan Rooman suurvallalle! Missä on Jumalan oikeudenmukaisuus?!
Tässä vaiheessa Amy-Jill ehdottaa, että ehkä tuon fariseuksen hyvät teot, hänen uskollisuutensa, hänen vanhurskautensa koitui koko Israelin, koko juutalaisen kansan hyväksi. Itse asiassa, hänen hyvyytensä ja uskollisuuteensa Herran edessä auttoi enemmän Israelin syntisiä, kuten tuota publikaania, kuin häntä itseään! Hän oli siis todellinen sankari! Olisiko näin? Itse asiassa VT:ssa, UT:ssa ja muutenkin toisen temppelin ajan juutalaisuudessa toistuu usein se ajatus, että syntisten synnit tuovat tuomion koko kansan ylle ja toisaalta vanhurskaiden uskollisuus ja hurskaus koituu koko kansan hyväksi Herran silmissä. Aabraham oli uskollinen ja vanhurskas Herran ystävä. VT toistaa jatkuvasti, kuinka Aabrahamin, yhden hurskaan miehen, uskollisuus koituu siunaukseksi kaikille kansoille. Samoin Aabraham ”väittelee” Jumalan kanssa Sodoman ja Gomoran kohtalosta. Hän kysyy Herralta: ”Ehkä kaupungissa on 50, 45, 20 tai 10 hurskasta. Tuhoaisitko sinä sen silloinkin? Etkö armahtaisi tuota paikkaa niiden 50 oikeamielisen vuoksi, jotka siellä asuvat?” Herra sanoo Aabrahamille: ”Niiden kymmenen takia jätän sen hävittämättä”, 1. Moos. 18:24-32.
Omaa pohdintaani
Daavid oli vanhurskas kuningas. Hänen jälkeensä tuli jumalattomia, publikaanin kaltaisia kuninkaita, kuten Manasse, jonka aikana Jerusalem oli täynnä viatonta verta, 2. Kun. 21. Heti Daavidin jälkeen kuninkaaksi nousi Salomo, joka elämänsä ehtoopuolella alkoi palvella monien vaimojensa epäjumalia ja rakensi niille temppeleitä Jerusalemiin, 1. Kun. 11. Herra antaa Salomolle tuomion, mutta tuo tuomio ei tule vielä voimaan hänen elinaikanaan koska Jumala muistaa vanhurskasta Daavidia. ”Isäsi Daavidin vuoksi minä en kuitenkaan tee sitä sinun elinaikanasi”, 1. Kun. 11:12-13. Voitaisiin sanoa, että Daavidin uskollisuudesta koitui enemmän siunausta koko kansalle kuin Daavidille itselleen. Hänen siunaava vaikutus näkyi Juudan synkkien vuosien pimennossa, 1. Kun. 15:3-5. Kuningas Hiskian aikana 700-luvulla Juuda ja Jerusalem olivat kriisissä. Silloinkin Daavidin saamat lupaukset ja siunaukset kantoivat: ”Minä pelastan sinut ja tämän kaupungin Assyrian kuninkaan käsistä, minä suojelen tätä kaupunkia itseni ja palvelijani Daavidin tähden”, 2. Kun. 19:34; 20:6. Me kristityt ymmärrämme tällaista logiikkaa oikein hyvin, sillä Jeesus, Herran vanhurskas palvelija, Messias, oli kuuliainen loppuun asti ja tämän ”yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita”, Room. 5:19.
Miten siis on, onko tämä tulkinta vakuuttava? Onko fariseus Jeesuksen vertauksen suuri sankari? Onko hän niin kuin Aabraham, niin kuin yksi niistä harvoista oikeamielisistä, joiden vuoksi Jumala armahtaa syntistä maailmaa? Onko hän niin kuin Daavid, jonka uskollisuus koituu syntisten pelastukseksi vielä vuosisatoja hänen kuolemansakin jälkeen? Nämä oikeamieliset, vanhurskaat ihmiset ovat esikuvia Jeesuksesta, joka täydellisesti sopii tähän kuvioon. Hänen vuokseen Jumala tarjoaa tänään syntiselle publikaanille ja meille muille anteeksiantamusta ja pelastusta. Ehkä Jeesuksen opetus kertoo siitä, että vanhurskaus ei ole koskaan yksityisasia. Se tuo siunauksen, se muuttaa Herran tuomiota, se ei ole Herran silmissä turhaa. Paavali kirjoittaa meille: ”Olkaa siis järkähtämättömiä, rakkaat veljet, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ETTEI HERRA ANNA TEIDÄN TYÖNNE MENNÄ HUKKAAN”, 1. Kor. 15:58. Tuo työ Herrassa koituu ehkä niiden siunaukseksi jotka ovat tänään vielä tosi kaukana Herrasta. Ilman uskollisten kristittyjen rukouksia, rakkauden tekoja ja hyvyyttä, he olisivat vielä paljon kauempana.
Ehkä publikaanien olisi pitänyt kiittää fariseusta temppelistä poistuttuaan: ”Kiitos, sinä olet tehnyt enemmän minulle onnettomalle syntiselle kuin itsellesi. Sinä olet todella rakastanut lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi. Kiitos.” Eikö se olisi oikein kristillistä? Niin minusta. Uskaltaisimmeko rukoilla, että Herra tekisi meistä kuin Aabrahamin, kuin ne oikeamieliset, kuin Daavidin kuin Kristuksen – ja sellaiseksi kuin tuo fariseus?
OSA II - Pari ajatusta fariseuksen rukouksesta:
Tuota fariseuksen rukousta pidetään usein ylpeänä, ”farisealaisena” ja ulkokultaisena. Kieltämättä tuo rukous onkin aika ylpeä. Fariseuksen rukoukselle löytyy joitain vastaavuuksia myöhempien rabbien rukouksista, joissa kiitetään, että Herra ei ole tehnyt hurskasta juutalaista miestä syntiseksi, pakanaksi eikä naiseksi. Usein kristityt Raamatun opettajat viittaavat juuri näihin rabbien rukouksiin ja paheksuvat, kuinka sovinistisia, rasistisia ja itserakkaita nuo juutalaiset olivat, nuo, niin kuin tuokin fariseus, jota Jeesus heidän mukaansa vertauksessaan alentaa. Usein nämä raamatunopettajat - fariseuksia ja rabbeja mollatessaan - kuitenkin unohtavat, että tuon fariseuksen rukous muistuttaa monia VT:n rukouksia. Esimerkiksi ”Daavidin rukouksessa” Psalmissa 17 Daavid rukoilee näin: ”Sinä tutkit sydämeni, yölläkin sinä minua tarkkaat, sinä koettelet minua mutta et löydä minusta mitään väärää. Minun suuni ei puhu pahaa. En ole tehnyt niin kuin muut tekevät. Olen totellut sinua ja välttänyt väkivallan teitä. Sinun poluillasi minä olen pysynyt, jalkani eivät ole horjahtaneet sinun tieltäsi pois”, Ps. 17:3-5.
VT on kristittyjen Pyhä kirja, VT on meille Pyhää Jumalan Sanaa ja sen vuoksi näiden kohtien pitäisi puhutella meitä. Lisäksi, kun katsomme jakeisiin 5. Moos. 26:12-15, niin huomaamme, että Herra itse käskee israelilaisia tulemaan Herran kasvojen eteen eli temppeliin ja sanomaan tekojensa pohjalta näin: ”Olen vienyt talostani pois kaiken Herralle pyhitetyn ja antanut sen leeviläisille, muukalaisille, orvoille ja leskille, niin kuin olet käskenyt minun tehdä. En ole rikkonut käskyjäsi. En ole suruaikana syönyt kymmenyksiä… Olen totellut Herraa, Jumalaani, olen tehnyt kaiken niin kuin olet käskenyt minun tehdä. Katso alas taivaasta, pyhästä asunnostasi, ja siunaa kansaasi Israelia sekä maata, jonka olet antanut meille, kuten valallasi lupasit esi-isillemme”. Herran käskystä nämä hurskaat israelilaiset luettelevat Herralle, niin kuin tuo Jeesuksen vertauksen fariseus, mitä hyviä tekoja he ovat tehneet: He ovat maksaneet kymmenykset, antaneet almuja…
Huomaamme, että näiden israelilaisten hyvät teot koituisivat siunaukseksi Israelin kansalle ja maalle – vanhurskaus ei olisi yksityisasia.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Yksityisrippi takaisin luterilaiseen kirkkoon
Viime aikoina kirkossa on puhuttu paljon rippisalaisuudesta. Jos papille tunnustetaan ripissä kauheita syntejä kuten esim. pedofiliaa ja murhia, niin kuinka lujasti papin suu on sidottu vaikenemaan. Papeillahan, ja vain ja ainoastaan papeilla, on täydellinen rippisalaisuus, ja se koskee nimenomaan ainoastaan rippiä. Tämä probleema on kuitenkin aika marginaalinen. Suomalaiset luterilaiset eivät juuri koskaan käy yksityisessä ripissä ja monet papit eivät yksinkertaisesti edes tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä, jos joku kysyisi heiltä yksityistä rippiä. Tämä on tosi vakava asia ja epäilemättä Luther kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, kuinka yksityisrippi on meille niin vieras. Lutherille yksityisrippi oli nimittäin tosi tärkeä ja luovuttamaton osa kristityn elämää. Itse olen vasta viime aikoina tajunnut ripin valtavan voiman ja merkityksen. Todella me tarvitsemme sitä niin yksityisesti kuin myös yhteisöllisesti. Samuli Siikavirta kirjoitti ripistä hyvän artikkelin Sanansaattajien Extra III/nro 1 lehteen vuonna 2010 – ja nojaan aika paljon hänen viisauksiinsa. Samulin jutun nimi on ”Yksityinen rippi – ajankohtainen mutta unohdettu aarre.”
Lainataan vähän luterilaisia tunnustuskirjoja:
Iso Katekismus: ”Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen… Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä. Jos onnistun jälkimmäisessä, saan kyllä sinut ripillekin saman tien… Jos olet köyhä ja kurja, niin mene ja käytä parantavaa lääkettä!” Luther jatkaa: ”Ne taas, jotka eivät lääkkeestä välistä eivätkä tule omasta halustaan, menkööt meidän puolestamme menojaan. Tietäkööt kuitenkin, ettemme pidä heitä kristittyinä.”
Tunnustuskirjat (rippi ja hyvitysteot): ”Säilytämmehän mekin ripin, varsinkin synninpäästön tähden, Jumalan sanan, jonka avainten valta jumallisin valtuuksin kullekin yksityiselle ihmiselle julistaa. Jumalatontahan olisi näin ollen hävittää kirkosta yksityinen synninpäästö. Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat.”
Terapia, sielunhoito ja rippi
Nykyään monilla ihmisillä on kasapäin syyllisyydentuonta, katkeruutta, ja psyykkisiä vaikeuksia. Ehkä yksityisen ripin puute näkyy myös siinä, kuinka monet uskovaiset vatvovat vanhoja asioita, käyvät terapiassa, tutkivat sieluaan, eivätkä pääse elämässään eteenpäin, koska he eivät kohtaa sielunhoidon voimakkainta lääkettä: Jeesuksen syntien anteeksiantamusta. Jeesus ei antanut meille erityistä terapeutin tai psykologin virkaa vaan vallan vapauttaa ihmiset syyllisyydestä – eli vallan julistaa Jumalan puolesta ”suostukaa sovintoon Jumalan kanssa”, 2. Kor. 5:21. Ylösnoussut Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi”, Joh. 20:23. Tässä on kyse ns. avainten vallasta, jonka Jeesus antoi apostoli Pietarille, alkuseurakunnan johtajalle: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu”, Matt. 16:19. Tämä avainten valta on Kristuksen kirkossa, jota ”eivät tuonelan portit voita”.
Pelkkä sielunhoidollinen terapia ei auta, jos mukana ei ole sitä meidän voimakkainta sanomaa syntien anteeksiannosta. Tuo absoluutio – täydellinen anteeksianto Jumalan puolesta – edellyttää syntien tunnustusta, rehellistä sairauden tunnistamista ja peiliin katsomista. Jumala vihaa syntiä, se loukkaa häntä ja tuhoaa meidän elämää. Se pitää tunnustaa ja siitä on päästävä eroon. Tämän vuoksi aina jumalanpalveluksessa ja messussa tunnustamme heti alussa yhteisesti syntimme: ”Herra armahda meitä.” Tämän jälkeen pappi lausuu Kristuksessa meille synnin päästön. Tämän yleisen ripin lisäksi olisi todella tärkeää, että yksityinen rippi palaisi luterilaiseen kirkkoon. Joissain piireissä yksityisrippi onkin käytössä – esim. Tuomas messussa.
Kuten näimme Lutherin kirjoituksista, hän todella vaatisi yksityisrippiä. Se on ehdottoman tärkeä asia, se on yksi Jumalan ihanista ja vapauttavista lahjoista meille. Se on avain avoimeen elämään, jossa omantunnon voi vapauttaa syytöksistä ja rasittavista taakoista. Rippi antaa uuden alun, se on yksityisen ihmisen henkilökohtainen kohtaaminen Kristuksen kanssa.
Rippiin siis kuuluu synnintunnustus ja synninpäästö. Tämä on ”sovituksen virka”, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen kuten Paavali selittää: 2. Kor. 5:18. Jeesus aiheutti hämmennystä antaessaan ihmisille syntejä anteeksi. Hän sanoi, ”Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi”, Mark. 2:5, 10. Tämän vallan Jeesus antoi ylösnousemuksensa jälkeen seuraajilleen: ”niin kuin Isä lähetti minut, niin minä lähetän teidät… Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut…” Joh. 20:21-23. Seurakunnassa oli siis selvästi käytössä tämä ”sovituksen virka”. Ihmisiä kehotettiin ”suostumaan sovintoon Jumalan kanssa”. Tämä edellytti syntien tunnustamista ja kääntymistä Kristuksen puoleen, joka julisti palvelijoittensa, apostolien kautta anteeksiantamuksen katuvalle.
Loppukaneetiksi, katolinen kirkko pitää rippiä todella tärkeänä asiana, sakramenttina. Kun Luther aloitti reformaation, niin hän kyllä kritisoi sen ajan katolista rippikäytäntöä, mutta on ihan selvä, että Luther pitäisi tätä nykyistä luterilaisen kirkon tilannetta, jossa yksityinen rippi on käytännössä unohdettu, todella pahana asiana. Ehkei meidän pitäisi rippituoleja kantaa kirkkoihin, mutta kuitenkin olisi hyvä, jos papit antaisivat selvän ajan ja paikan, jonne seurakuntalaiset voivat tulla ripittäytymään, selvittämään huolensa, murheensa ja syntinsä.
Lainataan vähän luterilaisia tunnustuskirjoja:
Iso Katekismus: ”Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen… Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä. Jos onnistun jälkimmäisessä, saan kyllä sinut ripillekin saman tien… Jos olet köyhä ja kurja, niin mene ja käytä parantavaa lääkettä!” Luther jatkaa: ”Ne taas, jotka eivät lääkkeestä välistä eivätkä tule omasta halustaan, menkööt meidän puolestamme menojaan. Tietäkööt kuitenkin, ettemme pidä heitä kristittyinä.”
Tunnustuskirjat (rippi ja hyvitysteot): ”Säilytämmehän mekin ripin, varsinkin synninpäästön tähden, Jumalan sanan, jonka avainten valta jumallisin valtuuksin kullekin yksityiselle ihmiselle julistaa. Jumalatontahan olisi näin ollen hävittää kirkosta yksityinen synninpäästö. Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat.”
Terapia, sielunhoito ja rippi
Nykyään monilla ihmisillä on kasapäin syyllisyydentuonta, katkeruutta, ja psyykkisiä vaikeuksia. Ehkä yksityisen ripin puute näkyy myös siinä, kuinka monet uskovaiset vatvovat vanhoja asioita, käyvät terapiassa, tutkivat sieluaan, eivätkä pääse elämässään eteenpäin, koska he eivät kohtaa sielunhoidon voimakkainta lääkettä: Jeesuksen syntien anteeksiantamusta. Jeesus ei antanut meille erityistä terapeutin tai psykologin virkaa vaan vallan vapauttaa ihmiset syyllisyydestä – eli vallan julistaa Jumalan puolesta ”suostukaa sovintoon Jumalan kanssa”, 2. Kor. 5:21. Ylösnoussut Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi”, Joh. 20:23. Tässä on kyse ns. avainten vallasta, jonka Jeesus antoi apostoli Pietarille, alkuseurakunnan johtajalle: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu”, Matt. 16:19. Tämä avainten valta on Kristuksen kirkossa, jota ”eivät tuonelan portit voita”.
Pelkkä sielunhoidollinen terapia ei auta, jos mukana ei ole sitä meidän voimakkainta sanomaa syntien anteeksiannosta. Tuo absoluutio – täydellinen anteeksianto Jumalan puolesta – edellyttää syntien tunnustusta, rehellistä sairauden tunnistamista ja peiliin katsomista. Jumala vihaa syntiä, se loukkaa häntä ja tuhoaa meidän elämää. Se pitää tunnustaa ja siitä on päästävä eroon. Tämän vuoksi aina jumalanpalveluksessa ja messussa tunnustamme heti alussa yhteisesti syntimme: ”Herra armahda meitä.” Tämän jälkeen pappi lausuu Kristuksessa meille synnin päästön. Tämän yleisen ripin lisäksi olisi todella tärkeää, että yksityinen rippi palaisi luterilaiseen kirkkoon. Joissain piireissä yksityisrippi onkin käytössä – esim. Tuomas messussa.
Kuten näimme Lutherin kirjoituksista, hän todella vaatisi yksityisrippiä. Se on ehdottoman tärkeä asia, se on yksi Jumalan ihanista ja vapauttavista lahjoista meille. Se on avain avoimeen elämään, jossa omantunnon voi vapauttaa syytöksistä ja rasittavista taakoista. Rippi antaa uuden alun, se on yksityisen ihmisen henkilökohtainen kohtaaminen Kristuksen kanssa.
Rippiin siis kuuluu synnintunnustus ja synninpäästö. Tämä on ”sovituksen virka”, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen kuten Paavali selittää: 2. Kor. 5:18. Jeesus aiheutti hämmennystä antaessaan ihmisille syntejä anteeksi. Hän sanoi, ”Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi”, Mark. 2:5, 10. Tämän vallan Jeesus antoi ylösnousemuksensa jälkeen seuraajilleen: ”niin kuin Isä lähetti minut, niin minä lähetän teidät… Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut…” Joh. 20:21-23. Seurakunnassa oli siis selvästi käytössä tämä ”sovituksen virka”. Ihmisiä kehotettiin ”suostumaan sovintoon Jumalan kanssa”. Tämä edellytti syntien tunnustamista ja kääntymistä Kristuksen puoleen, joka julisti palvelijoittensa, apostolien kautta anteeksiantamuksen katuvalle.
Loppukaneetiksi, katolinen kirkko pitää rippiä todella tärkeänä asiana, sakramenttina. Kun Luther aloitti reformaation, niin hän kyllä kritisoi sen ajan katolista rippikäytäntöä, mutta on ihan selvä, että Luther pitäisi tätä nykyistä luterilaisen kirkon tilannetta, jossa yksityinen rippi on käytännössä unohdettu, todella pahana asiana. Ehkei meidän pitäisi rippituoleja kantaa kirkkoihin, mutta kuitenkin olisi hyvä, jos papit antaisivat selvän ajan ja paikan, jonne seurakuntalaiset voivat tulla ripittäytymään, selvittämään huolensa, murheensa ja syntinsä.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Käyppä vilkasemassa
Pidän Samulin blogista. Kannattaa vilkaista. Varkinkin tämä postaus on olennainen.
Nekrofilia ja biofilia - abortti
Erkki Koskenniemi ottaa hienosti kantaa siihen, kenen elämä lasketaan ihmisen elämäksi. Mikä on ihminen? Kenelle kuuluu ihmisoikeus? Lukiessani läpi Apostoliset isät – ensimmäiset kristilliset kirjoitukset heti UT:n jälkeen – huomasin, että niissä selvästi, moneen otteeseen kielletään abortti, lapsen kasvatuksen laiminlyönti ja vastasyntyneen tappaminen tai hylkääminen. Kristityt ovat siis alusta asti puolustaneet elämää, kaikenlaista elämää, vanhuksen elämää, vauvan elämää, syntymättömän ihmisen elämää ja vammaisten elämää.
Biofilos ja nekrofilos
Ihmisellä on rajat. Hänellä ei ole oikeutta päättää kuka saa elää ja kuka ei. Ihmisen tärkein perusoikeus on oikeus elää. Tätä olisi jokaisen kunnioitettava. Eräs piispa sanoi, että Euroopan ja USA:n ihmiset ovat jakautumassa kreikkalaisia nimiä käyttäen ”nekrofileihin” ja ”biofileihin” eli kuoleman rakastajiin ja elämän rakastajiin. (Tiedän, että näillä termeillä on psykologiassa vähän eri merkitykset, mutta so what.).
Mieleen tulee Viisauden kirjan kohta (Apokryfien joukosta), Viis. 1:12-16:
”Älkää etsimällä etsikö kuolemaa
elämänne harhateillä,
älkää omin käsin vetäkö yllenne tuhoa.
Ei Jumala ole luonut kuolemaa,
ei hän iloitse yhdenkään elävän tuhosta.
Hän loi kaiken elämään ja pysymään,
koko luomakunnan säilymään elossa.
Ei hänen luoduissaan ole tuhoavaa myrkkyä
eikä maan päällä tuonelan linnaa,
sillä oikeamielisyys on kuolematon.
Mutta jumalattomat kutsuvat kuolemaa
sanoillaan ja teoillaan,
kaihoavat sitä kuin rakkainta ystäväänsä
ja ovat tehneet sopimuksen sen kanssa.
Kuoleman he herrakseen ansaitsevatkin.”
Viisauden kirja jatkaa kertomalla, kuinka nämä kuoleman rakastajat viettävät elämää, jossa ainoastaan juhliminen ja nautinto ovat kaiken päämääränä. Lopulta he tallaavat jalkoihinsa hurskaat köyhät, leskiä he eivät sääli eivätkä he kunnioita vanhuksen harmaita hapsia. He pitävät omaa voimaansa lakinaan ja oikeutenaan ja päättelevät, että ”heikoista ei ole mitään hyötyä”. Kaiken kukkuraksi he vihaavat hurskasta ihmistä, joka kutsuu itseään Jumalan lapseksi! Lopulta he tappavat hänet. He vihaavat elämää. Viis. 2:1-14, 15-20.
Salomon viisas tuomio
Ajatus kuoleman rakastajista ja elämän rakastajista sopii myös kuvaukseen kuuluisasta Salomon tuomiosta, 1. Kun. 3:16-28. Kuninkaan eteen tuotiin kaksi porttoa, joilla molemmilla oli ollut sylivauva rintaruokinnassa. Toisen äidin lapsi oli kuollut yöllä vahingossa. Muistatte varmaan, että nyt näillä äideillä, portoilla, oli oikeusriita siitä, kumman vauva loppujenlopuksi olikaan kuollut. Molemmat inttivät, että elävä vauva oli hänen lapsensa. Silloin Salomo sanoi ”hakekaa minulle miekka!”. ”Halkaiskaa elävä lapsi kahtia ja antakaa toinen puoli toiselle, toinen toiselle.” Silloin rakkaus lapseen pani elävän pojan äidin puhumaan, ja hän huudahti kuninkaalle: ”Herrani! Anna lapsi hänelle, älä anna surmata sitä” Mutta toinen sanoi: ”Ei minulle eikä sinulle. Halkaiskaa vain!” Näistä naisten sanoista kuningas tiesi heti, kumpi naisista on todellinen äiti, kumpi on elämän puolella.
Tulaisuuden näkymät
Se on pimeää, että nykyään joudumme käymään keskustelua siitä, kenet lasketaan ihmiseksi. Vähän aikaa sitten kysymys koski syntymättömiä lapsia, mutta viime aikoina kysymys on kohdistettu myös syntyneisiin lapsiin ja vanhuksiin. Kuoleman kulttuuri on pelottava ja paha. Kuinka paljon tällainen ”elämän oikeuden kyseenalaistaminen” lyö maahan esim. nuoria, joilla on elämässä muutenkin kasvuvaikeuksia ja itsetunto-ongelmia?
Jos ajattelemme asiaa vielä Viisauden kirjan pohjalta, Viis. 1-3, niin näyttäisi siltä, että kuoleman ystävät ovat menettäneet elämästään perimmäisen vision, tarkoituksen. ”Syödään, juodaan ja huomenna kuollaan”. Ne, jotka rakastavat elämää ja kunnioittavat sitä Jumalan lahjana, uskovat, että elämällä on arvo ja merkitys. Varmasti näkemys, jossa elämän arvo ja ihmisarvo voidaan menettää jonkun vamman, rahapulan tai kiireen vuoksi – nämä ovat niitä yleisimpiä syitä abortille - johtaa näköalattomaan tulevaisuuteen. Meidän nuoret tarvitsisivat kuitenkin juuri tulevaisuuden toivoa elämään.
Biofilos ja nekrofilos
Ihmisellä on rajat. Hänellä ei ole oikeutta päättää kuka saa elää ja kuka ei. Ihmisen tärkein perusoikeus on oikeus elää. Tätä olisi jokaisen kunnioitettava. Eräs piispa sanoi, että Euroopan ja USA:n ihmiset ovat jakautumassa kreikkalaisia nimiä käyttäen ”nekrofileihin” ja ”biofileihin” eli kuoleman rakastajiin ja elämän rakastajiin. (Tiedän, että näillä termeillä on psykologiassa vähän eri merkitykset, mutta so what.).
Mieleen tulee Viisauden kirjan kohta (Apokryfien joukosta), Viis. 1:12-16:
”Älkää etsimällä etsikö kuolemaa
elämänne harhateillä,
älkää omin käsin vetäkö yllenne tuhoa.
Ei Jumala ole luonut kuolemaa,
ei hän iloitse yhdenkään elävän tuhosta.
Hän loi kaiken elämään ja pysymään,
koko luomakunnan säilymään elossa.
Ei hänen luoduissaan ole tuhoavaa myrkkyä
eikä maan päällä tuonelan linnaa,
sillä oikeamielisyys on kuolematon.
Mutta jumalattomat kutsuvat kuolemaa
sanoillaan ja teoillaan,
kaihoavat sitä kuin rakkainta ystäväänsä
ja ovat tehneet sopimuksen sen kanssa.
Kuoleman he herrakseen ansaitsevatkin.”
Viisauden kirja jatkaa kertomalla, kuinka nämä kuoleman rakastajat viettävät elämää, jossa ainoastaan juhliminen ja nautinto ovat kaiken päämääränä. Lopulta he tallaavat jalkoihinsa hurskaat köyhät, leskiä he eivät sääli eivätkä he kunnioita vanhuksen harmaita hapsia. He pitävät omaa voimaansa lakinaan ja oikeutenaan ja päättelevät, että ”heikoista ei ole mitään hyötyä”. Kaiken kukkuraksi he vihaavat hurskasta ihmistä, joka kutsuu itseään Jumalan lapseksi! Lopulta he tappavat hänet. He vihaavat elämää. Viis. 2:1-14, 15-20.
Salomon viisas tuomio
Ajatus kuoleman rakastajista ja elämän rakastajista sopii myös kuvaukseen kuuluisasta Salomon tuomiosta, 1. Kun. 3:16-28. Kuninkaan eteen tuotiin kaksi porttoa, joilla molemmilla oli ollut sylivauva rintaruokinnassa. Toisen äidin lapsi oli kuollut yöllä vahingossa. Muistatte varmaan, että nyt näillä äideillä, portoilla, oli oikeusriita siitä, kumman vauva loppujenlopuksi olikaan kuollut. Molemmat inttivät, että elävä vauva oli hänen lapsensa. Silloin Salomo sanoi ”hakekaa minulle miekka!”. ”Halkaiskaa elävä lapsi kahtia ja antakaa toinen puoli toiselle, toinen toiselle.” Silloin rakkaus lapseen pani elävän pojan äidin puhumaan, ja hän huudahti kuninkaalle: ”Herrani! Anna lapsi hänelle, älä anna surmata sitä” Mutta toinen sanoi: ”Ei minulle eikä sinulle. Halkaiskaa vain!” Näistä naisten sanoista kuningas tiesi heti, kumpi naisista on todellinen äiti, kumpi on elämän puolella.
Tulaisuuden näkymät
Se on pimeää, että nykyään joudumme käymään keskustelua siitä, kenet lasketaan ihmiseksi. Vähän aikaa sitten kysymys koski syntymättömiä lapsia, mutta viime aikoina kysymys on kohdistettu myös syntyneisiin lapsiin ja vanhuksiin. Kuoleman kulttuuri on pelottava ja paha. Kuinka paljon tällainen ”elämän oikeuden kyseenalaistaminen” lyö maahan esim. nuoria, joilla on elämässä muutenkin kasvuvaikeuksia ja itsetunto-ongelmia?
Jos ajattelemme asiaa vielä Viisauden kirjan pohjalta, Viis. 1-3, niin näyttäisi siltä, että kuoleman ystävät ovat menettäneet elämästään perimmäisen vision, tarkoituksen. ”Syödään, juodaan ja huomenna kuollaan”. Ne, jotka rakastavat elämää ja kunnioittavat sitä Jumalan lahjana, uskovat, että elämällä on arvo ja merkitys. Varmasti näkemys, jossa elämän arvo ja ihmisarvo voidaan menettää jonkun vamman, rahapulan tai kiireen vuoksi – nämä ovat niitä yleisimpiä syitä abortille - johtaa näköalattomaan tulevaisuuteen. Meidän nuoret tarvitsisivat kuitenkin juuri tulevaisuuden toivoa elämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)