Kuka on kuin se viisas mies, joka rakensi talonsa kalliolle?

Hei hyvät lukijat, lompsin tänään lomille, joten verkkainen blogin kirjoittelu jää entistä harvinaisemmaksi puuhaksi. Ripari on pidetty ja nuoret konfirmoitu. Tänään kävin myös kastamassa yhden pienokaisen. Juhlissa eräs vieras sitten toivoi hartaasti, että myös minut pitäisi kastaa uudesti. Pitää varmaan joskus kirjoittaa pari postausta kasteen merkityksestä ja vaikutuksesta. Samoin palaan tulevaisuudessa myös tuohon kirkon perustusten tutkimiseen.

Tässä vähän muokattua saarnaani, jonka perustuu jakeisiin Matt. 7:24-29.

Rippileirillä pitää olla johtajilla homma hanskassa, muuten koko paletti hajoaa. Ohjaajien on pakko määrätä pelisäännöt – kuka nukkuu missäkin, milloin mennään syömään, oppitunnille, milloin ja miten leikitään. Ilman sääntöjä ja rajoja mistään ei tule mitään. Tämän vuoksi kaikissa peleissä, niin jalkapallossa, tenniksessä kuin korttipelissäkin, määritellään alussa säännöt ja rajat. Säännöt ja rajat koskevat myös elämää, meidän perhe-elämää, avioelämää, koulumaailmaa, ja ylipäänsä elämää. Tuo päivän evankeliumikirjoitus on Jeesuksen vuorisaarnan päätös. Vuorisaarnassaan Jeesus puhui niin, että ”kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan.” Jeesus jakoi kaikki kuulijansa kahteen ryhmään, niihin jotka ovat kuin se viisas mies, joka rakensi talonsa kalliolle, ja niihin, jotka ovat kuin se tyhmä mies, joka rakensi talonsa pettävälle hiekalle.

Tuolla kansanjoukon hämmästyksellä oli syynsä. Evankelista Matteus kertoo meille jatkuvasti, miten Jeesus tekee tällaisen jaon: Kristus sanoo, että on olemassa kahdenlaisia profeettoja, vääriä ja oikeita, on olemassa kahdenlaisia puita, hyviä ja huonoja, kahdenlaisia teitä, laveita kadotukseen kulkevia ja kapeita elämään vieviä. Viimeisellä tuomiolla koko ihmiskunta, kaikki kansat jaetaan kahteen ryhmään, lampaisiin ja vuohiin, siunattuihin ja kirottuihin, silloin erotetaan ”jyvät akanoista”, silloin kerätään, Jeesusta lainaten, hyvät kalat talteen, ja huonot kalat heitetään tuhoon. Myös Mooses, tuo suuri lain antaja vuosituhansia ennen Jeesusta, oli asettanut Israelin kansan ratkaisun paikalle: ”Minä olen tänään pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, menestyksen ja tuhon”, 5. Moos. 30:15. Jeesus sanoo kuitenkin, että hän on paljon suurempi kuin Mooses ja muut VT:n sankarit. Kristuksen sanojen varassa on vielä kohtalokkaammin meidän pelastus tai tuho. ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies.”

Jeesuksen ehdottomuus on hämmentävää. Kristuksen antamat käskyt asettivat varmasti jokaisen kuulijan parannuksen paikalle. Jeesus opettaa ja vaatii, että meidän pitää ainakin yrittää leipoa sovintoa lähimmäistemme kanssa ennen kuin tulemme Herran eteen. Kaikenlainen kiusaaminen, nimittely, on täysin kiellettyä. Pettäminen, huorin tekeminen ja avioero ovat kiellettyjä. Synti jopa vain ajatuksen tasolla on syntiä ja kiellettyä. Jopa vihamiehiä pitäisi rakastaa, ja 77 kertaa pitäisi antaa lähimmäiselle synnit anteeksi, ja kaikki omat hyvät teot pitää tehdä mutta salassa. Rahan pauloihin ei saa joutua.

Meidän pitää siis kuulla Herramme sanat ja elää niiden mukaan, silloin rakennamme kalliolle kuin se viisas mies. Koko rippikoulu on osa kasteopetusta, opetusta, jonka tarkoitus on auttaa meitä uskomaan Kristukseen. Juuri ennen taivaaseen astumistaan Kristus, jolle on annettu kaikki valta taivaan ja maan päällä, antoi meille käskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Matt. 28. Jeesus käskee meitä noudattamaan Jumalan tahtoa. Juuri ennen kuin Jeesus käskee meitä noudattamaan hänen opettamiaan käskyjä, hän sanoo, että ”minulle on annettu kaikki valta taivaan ja maan päällä.” Matt. 28. Samoin vuorisaarnan kuultuaan kansanjoukko oli hämmentynyt sillä Jeesus ”opetti niin kuin se, jolle on annettu valta.” Matt. 7. Jokainen ymmärsi, että Kristuksen valta ulottuu myös minun elämääni, minun ihmissuhteisiini, minun avioliittooni, minun perhe-elämääni, minun koulunkäyntiini, minun uskonelämääni ja kaikkeen mitä teen, ajattelen ja puhun.

Mihin tämä Kristuksen kaikki valta perustuu? Se perustuu siihen, että kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Kristus on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan – hän on voittanut pimeyden vallan. Kristus on pelastanut meidät, kutsunut meidät pimeyden vallasta valon valtaan, elämään hänen tahtonsa mukaan yltäkylläistä elämää. Ainoastaan Jumalalla on valta antaa syntimme anteeksi, ja Jeesus käyttää tätä Jumalan valtaa. Hän antoi ihmisille syntejä anteeksi. Ainoastaan Kristuksella on valta saattaa meidät Jumalan lasten asemaan. Jeesus on meidät ottanut Jumalan lapsiksi ja saamme olla hänelle tästä ikikiitollisia. Vuorisaarnassa, jossa Jeesus käskee meitä, jossa hän ulottaa valtansa meidän elämään, siinä hän myös mainitsee jatkuvasti, että me olemme taivaan Isän lapsia. Vuorisaarnan kolmessa luvussa Jeesus kutsuu Jumalaa yhteensä 14 kertaa meidän taivaalliseksi Isäksemme.

Kirkkoisä Baileios Suuri opetti 300-luvulla, että on olemassa kolme mielenlaatua, joiden perusteella ihminen voi olla kuuliainen.

1)      Rangaistuksen pelko – tämä on orjien mielenlaatua.

2)      Halusta saada palkkio – tämä on palkkasoturien mielenlaatua.

3)      Rakkaus – tämä on Jumalan lasten mielenlaatu.

Vuorisaarnassa Jeesus ei kertaakaan kutsu opetuslapsiaan Jumalan orjiksi tai palkkasotureiksi, mutta sen sijaan Jeesus kutsuu opetuslapsiaan taivaan Isän lapsiksi. Paavali kirjoittaa, että Kristus tuli maan päälle lunastaakseen meidät vapaiksi, ”niin että pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’ Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet perillinen, Jumalan tahdosta.” Gal. 4:5-7. Olkoon meillä kaikilla tuo taivaan Isän lasten mieli, joka toimii vastarakkaudesta ja kiitollisuudesta. 

Jeesus puhuu viisaasta miehestä, joka kuulee Herran puheen ja toimii sen mukaan. Millainen on tuo viisas mies? Nykyään puhutaan, että kunnon miehen mallit ovat vähissä. Raamatusta löytyy monta hyvää viisaan miehen mallia, mutta mielestäni ehkä kaikkein voimakkain viisaan miehen malli on nuori neito Neitsyt Maria. Enkeli Gabriel ilmestyi Marialle, tuolle kaikkien kristittyjen esikuvalle, joka on kuin viisaan miehen ruumiillistuma, ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” Kuultuaan omasta kutsumuksestaan synnyttää Messias, Maria vastasi enkelille: ”Minä olen Herran vähäinen palvelijatar, tapahtukoon minulle niin kuin sanot.” Luuk. 1.

Silloin kun me vastaamme Tahdon Herran tahtoon, kun antaudumme hänen valtaansa, silloin Kristus on meidän kanssamme. Kun Jeesus Herrana, jolle on annettu kaikki valta, pyytää meiltä kuuliaisuutta, hän myös lupaa olla meidän kanssamme. Hän lupaa auttaa meitä. Itse asiassa koko kaste- ja lähetyskäsky ja koko Matteuksen evankeliumi päättyy sanoihin: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Sellainen ihminen, joka suostuu Kristuksen tahtoon, on siunattu, armoitettu ja autuas uskonsa tähden, Herra on hänen kanssaan, hän asuu kalliolla rakennetussa talossa. Hän joutuu kyllä moniin vaikeuksiin, myrskyt ja tulvat puskevat raivoisasti laineillaan kalliota, mutta ne eivät voi murentaa sitä. Tuo neito, Herran äiti, viisas mies, kestää, koska hän asuu kalliolle rakennetussa talossa. Tällainen ihminen saattaa joutua hylätyksi, tämä kirkko voi joutua olemaan yksin maailmassa, mutta se on autuas, koska ”Herra on sinun kanssasi.”

Kaanaan häissä Jeesus muutti n. 600 litraa vettä parhaimmaksi viiniksi. Tuon ihmeen yhteydessä Neitsyt Maria sanoo, meille pojastaan Jeesuksesta: ”tehkää kaikki, mitä hän teille sanoo.” Joh. 2. Ilmestysvuorella, jossa Jeesus ja opetuslapset ovat, Jumala raottaa taivasta ja sanoo meille: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Matt. 17.

Jeesuksen äiti ja Isä, itse Jumala, sanovat näin selvästi: tehkää kaikki, mitä hän teille sanoo. Kuulkaa häntä! Ollaan niin kuin tuo viisas mies – kuullaan ja tehdään koska me rakastetaan ja ollaan kiitollisia taivaan Isän lapsia.

Kirkko on Pyhä - mitä sillä tarkoitetaan?

Jatkan tätä kirkon identiteetin pohdintaa. Lähtökohtana on tietty Suomen tilanne eli luterilainen kirkko. Viime postauksessa, pohdittiin sitä, että uskovaisten ei pidä ajautua ”metsään” mutta ei myöskään ”ghettoon” vaan mieluiten kirkkoon. Matalakirkollisuus menee helposti metsään, jossa uskonnolliseksi vakaumukseksi kelpuutetaan henkevien fundeeraaminen. Huippuhurskaiden vaarana on linnoittautua omaan ghettoonsa. Yritän vähän valaista näitä kirkko-opillisia perusteita. Tämmöinen pohdinta on tärkeää, koska niin monet kymmenet tai sadat tuhannet suomalaiset ovat valmiita eroamaan kirkosta jonkun homon tai kirkollisveron vuoksi. Toisaalta äskettäin esim. Kansanlähetyksen johtaja julisti, että ”emme alistu kirkon vallan alle.” Mikä on kirkko, siinäpä se kysymys. Kirkko on monille sopivan epämääräinen käsite. 400-luvulla Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa Kristuksen kirkko on määritelty siten, että ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen (=katolisen) ja apostolisen kirkon.” Tarkemmat tekstist tuosta uskontunnustuksesta löytyvät tästä.

Luterilainen kirkko on alusta asti sitoutunut tähän vanhaan määrittelyyn, jolla on oikein hyvät raamatulliset perusteet. Toisaalta luterilaisuudessa on myös vähän löyhemmin määritelty, että Kristuksen kirkko on siellä, missä saarnataan oikeaa evankeliumia ja toimitetaan sakramentit oikein. Tämä määrittely erottaa luterilaisen kirkon selvästi esim. helluntailaisista ja vapaista suunnista, joilla on selvästi erilainen näkemys ehtoollisesta. Uppoudutaan nyt tähän kirkon pyhyyteen. Mitä sillä halutaan sanoa?

Kirkkomme viettämässä messussa veisataan joka Herran päivä ”pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä kirkkauttasi! Halleluja!” Mooseksen kirjoissa taas sanotaan, ”olkaa pyhät, niin kuin Herra teidän Jumalanne on pyhä.” 3. Moos. 19:2. Jumalan kansan pyhyys samoin kuin seurakunnan pyhyys perustuu yksinkertaisesti Jumalan pyhyyteen. Pyhyys on Herran lahja kansalleen, kirkolleen. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja juuri tämän vuoksi seurakunta on pyhä – siitäkin huolimatta, että sen sisällä on syntisiä, joiden pitää joka päivä rukoilla ”anna meille meidän syntimme anteeksi.”

Paavali kertoo, kuinka Kristus pyhitti kirkkonsa: ”Miehet rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä.” Ef. 5:25–27. Kirkko on alusta asti tunnustettu Kristuksen morsiameksi, uudeksi Eevaksi, joka rakastaa ja yhtyy uuteen Adamiin. Kristus on sulhanen, joka syvästi rakastaa morsiantaan. Kristuksen morsiamena kirkko on odottava Herraansa neitseellisenä, pyhänä ja tahrattoman aina taivaallisiin Karitsan hääjuhliin asti (Ilm. 21; 2. Kor. 11:2). Neitsyt Maria on nähty kirkon suurena esikuvana – yhtä aikaa äitinä ja neitsyenä, jolla on uskonsa kautta lukemattoman paljon lapsia (Jes. 54:1–10). Kirkkohan on yhtä aikaa pyhä neitsyt ja uskova äiti (Gal. 4:26-31).

Pyhyys on Raamatussa valtavan väkeä asia. Herran pyhyys uhkaa kuolemalla jokaista joka halventaa sitä. ”Niissä, jotka ovat minun lähellä, minun pyhyyteni tulee näkyviin, ja koko kansa saa oppia tuntemaan minun valtani ja voimani.” 3. Moos. 10:3. Jesajan kutsumusnäyssä kerrotaan, Jes. 6, että Jesaja sai nähdä Jumalan valtaistuimen, ja tuon valtaistuimen ympärillä huusivat kerubit toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!” Aivan niin kuin meidän jumalanpalveluksissa.. Eräät ruotsalaiset ehdottivat jumalanpalvelusuudistusta, jossa sen sijaan, että lauletaan ”helig, helig, helig”, laulettaisiin tuttavallisemmin ”trevlig, trevlig, trevlig..” Ei mennyt läpi, vielä.

UT:ssa tämä samantyyppinen pyhyyden tuntu on läsnä juuri kirkossa ja seurakunnissa. Ap. t. 5 kertoo, kuinka kiero Ananias ja hänen vaimonsa Safira myivät maatilansa, mutta huijasivat seurakunnan johtajaa eli Pietaria ja antoivat maatilan arvosta vain osan seurakunnan käyttöön. Tämän seurauksena Pyhä Henki langetti Pietarin kautta välittömästi kuolemantuomion näille kahdelle – pyhän kanssa ei pelleillä, niin kuin Pietari sanoi, ”et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle.” Ap. t. 5:4. Ehkä tämä tapaus kertoo meille myös siitä, että kirkon hengellistä todellisuutta ei voida erottaa sen hierarkkisesta todellisuudesta. Valehdellessaan apostoli Pietarille pariskunta valehteli Pyhälle Hengelle. Paavali kertoo, että kirkon ehtoollista eli Kristuksen verta ja ruumista – leipää ja viiniä – pidetään täysin pyhänä. ”Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen Tuomion.” 1. Kor. 11:27–29.

Toisaalta juuri Kristuksen ruumis – eli messussa jaettava leipä – muuttaa syöjänsä jatkuvasti osaksi Kristuksen ruumista eli kirkkoa. Ja niin kuin Paavali sanoo, ”jos ensimmäinen leipä pyhitetään, on koko leipomus pyhä, jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät.” Room. 11:16. Juuri messusta leviää Kristuksen pyhyys koko hänen kirkkoonsa, niin että siitä tulee yksi ”pyhä leipomus.” Matt. 13:33. Niin kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan, niin sakramentaalinen yhteys Kristukseen pyhittää hänen kirkkonsa. Näin kristityt ovat käsittääkseni aina ajatelleet.

Kirkon ja kristittyjen pyhyys liittyy tietysti myös olennaisesti siihen, että kirkkoa kutsutaan UT:ssa Jumalan temppeliksi (1. Kor. 3:16; Ef. 2:21; 1. Piet. 2:5). Tämä sama pyhä näky kirkosta Kristuksen temppelinä näkyy myös apostolisten isien kirjoituksissa heti UT:n jälkeisenä aikana. Mainittakoon vaikka, että 110-luvulla kuollut marttyyri-piispa Ignatios kirjoittaa Efesoksen pyhille näin: ”Olettehan te Isän temppelin kiviä, valmistetut Isän Jumalan rakennusta varten, ja Jeesuksen Kristuksen nostolaita, risti, nostaa teitä korkeuksiin, köytenä Pyhä Henki. Teidän uskonne kuljettaa teitä ylös, rakkaus taas on se tie, joka johtaa Jumalan luo. Näin te siis olette kaikki matkakumppaneita, Jumalankantajia ja temppelikantajia, Kristuksen-kantajia, pyhäinkantajia, joka suhteessa Jeesuksen Kristuksen käskyjen kaunistamia.” Ign. Ef. 9.

Loppujen lopuksi:

Nyt kun kirkko-oppi on meiltä nykysuomalaisilta niin heikosti sisäistetty, niin näihin asioihin kannattaisi vähän paneutua. Kirkon ja yksittäisen uskovaisen itseymmärrys lepää aika pitkälti sen pohjalta, mitä hän ajattelee kirkosta, Kristuksen ruumiista, jonka jäsen hän on, Jumalan temppelistä, jonka elävänä kivenä hän loistaa. Nykyään suomalaiset ovat aikamoisia yksinyrittäjiä, kun uskosta tulee henkilökohtainen asia. Uskovaiset ovat tänään todella yksinäisiä. Näkemystä kirkosta, joka yhdistää, todella tarvittaisiin. Eikö olisi hienoa olla osana jotain oikein suurta, jotain jossa mukana on itse Jumala, ja lukematon määrä muita ihmisiä? Herätyskristityt painottavat aina henkilökohtaista uskoa ja Raamatun arvovaltaa. He myös usein puhuvat siitä, että Kristuksen kirkko on jonkinmoinen näkymätön uskovien yhteys -liittoutuma. Kuitenkin juuri Raamattu puhuu tosi paljon kirkosta ja seurakunnista. Raamatussa on kyse ihan näkyvästä kirkosta.

Evankelioikaa kansat evankelioimaan kansoja - Kansan lähetys ja paavi

Kansan Lähetys juhli viikonloppuna Ryttylässä. Mika Tuovinen, opiskelukaverini, oli vähän kovistellut kirkolle. "Emme alistu kirkon vallan alle." Mutta paikalla oli myös piispa Jari Jolkkonen, joka puhui siitä, kuinka evankeliumi aikoinaan levisi koko roomalaiseen maailmaan ja voitti keisarin evankeliumin. Piispa myös huomautti, kuinka KL kyllä jakaa kirkon kanssa samaa lähetysnäkyä - ainakin Vatikaanin kanssa heillä on pohjimmiltaan sama evankelioimispalo :) Ks. tästä. Taitavat nuo paavilaiset lukea Mika Tuovisen blogia ja Uutta Tietä - tai menikö se toisinpäin? Hienoa joka tapauksessa. Paavilaisten lähetysnäystä kerrotaan hyvin esim. tässä linkissä. Kansanlähetysläiset, samoin kuin minä, tietysti olemme näistä asioista lähes 97 % samaa mieltä. Huomaamme, että meitä yhdistää toisiimme aika moni asia. Kiitos piispa Jari Jolkkonen!

Luterilaisuuden syntyjä syviä selvittelemään

Viikonloppuna oli aika monen herätysliikkeen kesäjuhlat. Itse olin mukana evankeliumijuhlilla, kun niitä vietettiin tällä Turussa. Juhlien parasta antia olivat suuret messut juhlakentällä. Kirkollisissa uutisissa olemme lukeneet, kuinka piispat Mäkinen, Repo, Askola ja Luoma ovat pitäneet puheita näillä juhlilla – itse missasin Mäkisen puheen. Piispa Revon teologinen opetus oli todella hyvä (se löytyy tästä). Toivottavasti piispat jatkossakin paneutuisivat hengellisiin ja teologisiin isoihin aiheisiin. Jonkun on pakko puhua asiaa – kiitos Matti! Itse asiassa näitä piispojen puheita vähän lukeneena minusta tuntuu, että kirkon johtajilla on orastava halu nostaa ev.-lut. kirkon hengellistä profiilia ja itseymmärrystä.

Yksi pulmakysymyksistä tuntuu olevan, mikä on ev.-lut. kirkon hengellinen rooli ja merkitys. Jotkut herätyskristityt suhtautuvat ihan avoimesti kirkkoon kuin lypsylehmään, jolta saadaan etuja, verovaroja ja rakenteiden suojaa, mutta ei juuri mitään hengellistä rikkautta. Hengellinen anti saadaan sitten omasta liikkeestä, oman liikkeen paimenilta – itsensä nimeämiltä ”piispoilta” ja jopa ”apostoleilta”. Suomalaisten suuri enemmistö ei käy jumalanpalveluksissa, mutta ei myöskään Suviseuroissa tai Sanan Suvipäivillä. Heille uskonto on entistä enemmän yksityisasia. ”Metsä on kirkkoni.” Tällaiset näkemykset ovat todella ongelmallisia, ja syystäkin piispat hermostuvat. Piispat Luoma ja Repo ottivat puheissaan kirkon hengellisen itseymmärryksen ja perimmäisen tarkoituksen ihan tosissaan. Kirkon olemassaoloa ei perustella sillä, että se auttaa köyhiä ja syrjäytyneitä, ja pelastaa nälkäisiä lapsia Afrikassa. Kirkon perimmäinen funktio liittyy sen hengelliseen sanomaan: tuomme Kristuksen tänne.

Sammeli Juntunen, dosentti ja kirkkoherra, kirjoitti vuonna 2002 pamfletin Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja). Koko teos löytyy muuten netistä, tästä linkistä. Juntunen on yksi parhaimpia Lutherin tutkijoita Suomessa. Pamfletin aihe on mitä ajankohtaisin ja vakavin. Nyt on korkea aika todella selvittää Suomen luterilaisen kirkon näkemykset itsestään. Juuri tämänkin vuoksi piispa Revon puhe, joka otti lujasti kantaa kirkon rooliin, oli todella kaivattu. Kun halutaan tietoa siitä, mitä luterilainen kirkko on, ei voida tyytyä vain tarkastelemaan kysymystä tilastoiden ja sosiologisten tutkimusten valossa: kuinka ja miten kirkon jäsenet uskovat, jos uskovat? Kirkon piispojen ja pappien pitäisi selventää, mikä on luterilaisen kirkon itseymmärrys tänään.

Sammeli kirjoittaa, että Raamattu käyttää kirkosta pääasiassa kolmea metaforaa: Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli. Näistä metaforista puhutaan aivan liian harvoin. Papisto istuu tuntitolkulla kokouksissa, mutta näistä asioista puhutaan niissä ani harvoin. Suomen luterilaisen kirkon kynnyksen halutaan olevan matalalla, ja ehkä juuri tämän vuoksi on vältelty keskustelemasta vakavasti kirkon todellisista perusteista. Teologista keskustelua pidetään liian korkealentoisena tavalliselle kansankirkkolaiselle. Jos näihin kysymyksiin ei oteta kantaa ja anneta suuntaviivoja niin kohta herätyskristityt ghettoutuvat lopullisesti omiin liikkeisiinsä ja tavallinen suomalainen löytää kirkkonsa entistä selvemmin vain metsästä.

”Pyhä, yksi, apostolinen ja katolinen”

Vanhoissa 300–400-lukujen apostolisissa uskontunnustuksissa selitetään, että kirkko on yksi, pyhä, apostolinen ja yleinen (eli maailmanlaajuinen siis katolinen). Näin esim. vuonna 1999 julkaistu ev.-lut. kirkon katekismus määrittelee luterilaisen kirkon. Suomen luterilainen kirkko ei siis oman näkemyksensä mukaan periydy vain 1500-luvulle, Lutheriin, vaan 30-luvulle, ajalle, jolloin Kristus perusti Kirkkonsa, ja kun se helluntain Hengen myötä syntyi ”yhdeksi, apostoliseksi, katoliseksi ja pyhäksi.” Näin luterilaiset virallisesti opettavat. Yritän tulevien postausten kautta vähän selventää, mitä tarkoitetaan. Nämä määreet ovat kirkko-opin (ekklessiologian) perusteita. Herätyskristillisyydessä, jossa keskitytään usein siihen, oletko tehnyt henkilökohtaisen uskonratkaisun, ei kirkko-opista ole ikinä tullut keskeinen. Maallistunutta enemmistöä aihe ei myöskään kiinnosta. Kuitenkin kirkon kannalta kyse on tosi tärkeästä asiasta.

Apostolisuus: Jeesus kokosi ympärilleen 12 apostolia. Heidän tehtävänään oli toimia Kristuksen lähettiläinä ja todistajina. Paavalin opetuksen mukaan kirkon ”perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja sen kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” Ef. 2:20. Jeesus sanoi apostolien johtajalle, Simonille, ”Sinä olet Pietari (=kallio) ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”, Matt. 16:18. Kristuksen kirkolla on siis apostolinen kalliopohja (ks. Ilm. 21:14). Jerusalemin alkuseurakunnasta meille kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta”, Ap. t. 2:42. UT:n mukaan apostolit loivat perustan kristilliselle uskolle. Kuinka yhteneväinen näiden apostolien todistus oli ja miten uskollisesti heidän seuraajansa omaksuivat sen? Vastauksia näihin kysymyksiin täytyy etsiä apostolisilta isiltä ja kirkkoisiltä. Olen Sammeli Juntusen kanssa ihan samaa mieltä siitä, että pääpiirteissään tuo apostolinen kristinusko välittyi seuraaville sukupolville aina meidän ajoille asti.

Piispa Irenaeus ja kirkon piirteitä

Syventymättä UT:n omaan aikaan Sammeli Juntunen paneutuu kirkon apostoliseen jatkumoon viittaamalla Irenaeukseen, joka oli Lyonin kaupungin piispa 180-l jKr. Irenaeus taisteli periksi antamattomasti sanan miekalla aikansa harhaoppia gnostilaisuutta vastaan. Hän oli voimakkaasti sitä mieltä, että oppi on oikea jos se on apostolista perua. Perususkon piti palautua itse apostolien opetukseen ollakseen uskottava. Gnostilaisuus oli myöhempi harha, joka ei todellakaan ollut kuulunut Jeesuksen tai apostolien uskoon. Näin Irenaeus kirjoittaa:

"Apostolien oppitraditio on koko maailmalle ilmeinen. Jokainen, joka haluaa nähdä totuuden, voi katsella sitä jokaisessa seurakunnassa. Me voimme luetella ne piispat, jotka apostolit asettivat kuhunkin seurakuntaan ja heidän seuraajansa, aina meidän aikaamme asti. He eivät ole koskaan opettaneet sellaisia oppeja, joita nämä ihmiset (gnostilaiset) ovat sepustaneet kokoon." (III, 3, 1)

"Tämän sanoman ja uskon, jonka kirkko on saanut, se säilyttää niin huolellisesti, että vaikka se on levinnyt koko maailmaan, niin silti se ikään kuin asuu yhdessä ainoassa talossa. Ja kirkko uskoo saamaansa sanomaan ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja se julistaa ja opettaa sitä ja antaa sen seuraaville sukupolville ikään kuin sillä olisi vain yksi ainoa suu.

Sillä vaikka kielet kaikkialla maailmassa ovat erilaisia, silti oppitradition sisältö on sama koko maailmassa. Kirkot, jotka ovat Germaniassa, eivät usko toisin kuin ne, jotka ovat Iberiassa tai kelttien parissa tai Orientissa tai Egyptissä tai Palestiinassa. Samoin kuin aurinko, Jumalan luomus, paistaa koko maailmassa ja on vain yksi ainoa, samoin totuuden valo loistaa koko maailmassa ja valaisee jokaisen ihmisen, joka haluaa tulla tuntemaan totuuden. Ei edes lahjakkain saarnaaja kirkon johtajista saarnaa mitään muuta kuin toiset, sillä "kukaan ei ole opettajaansa suurempi". Eikä heikkokaan saarnaaja poikkea oppitraditiosta. Kyseessä on nimittäin yksi ja sama usko; joka osaa sanoa siitä paljon, ei sillä lisää siihen mitään, ja se, joka osaa sanoa siitä vain vähän, ei kuitenkaan vähennä sitä." (I, 10,2)

Irenaeuksen näkemys kirkon yksiäänisyydestä on varmasti vähän romantisoiva, mutta päälinjoissaan Irenaeus on luotettava. Apostolit asettivat piispat (episkopees) seuraajikseen kaitsijan tehtävään (Ap. t. 1:21–26). Niin nämä piispat pitävät Pyhän Hengen avulla kiinni oikeasta opista ja levittävät Kristuksen tuntemusta koko maailmaan. Apostolisen uskon perusnäkemykset tiivistyvät varmasti siihen, että Jeesus Kristus kuoli lunastaakseen meidät synnin vallasta ja että hän nousi kuolleista saattaakseen meidät uudella tavalla Jumalan yhteyteen. Ongelmana on, että kristikunta ei ole tässä päätodistuksessaan yhtenäinen. Suomen Siionista kuuluu montaa näkemystä, jotka ovat ristiriidassa meidän apostolisen uskomme kanssa. Piispaehdokas Sakari Häkkinen (ks. tästä), pastori Antti Kylliäinen (kirjoitti kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen), ja monet muut luterilaisen kirkon ”liberaalin” siiven pastorit ovat selvästi kieltäneet uskonsa keskeisiin apostolisiin uskonkohtiin, jotka löytyvät esim. apostolisesta uskontunnustuksesta: usko ylösnousemukseen, neitseestä syntymiseen, lunastavaan kuolemaan jne.. Nämä ovat tosi isoja ongelmia. Jos keskeiset uskonasiat hylätään ev.-lut. kirkossa, jos papit saavat opettaa omia mielipiteitään jotka ovat apostolisen uskon kanssa ristiriidassa, niin silloin kyllä ”kirkon kivijalka” horjuu.

SLEY ja Gladiolus

Juhannus lähestyy ja parin viikon päästä onkin SLEY:n kesäjuhlat Turussa ja Mikaelin kirkossa. Itsekin olen mukana opetustehtävissä. Minulla ei ole juuri juuria SLEY:ssä, mutta vuosien mittaan olen ihastunut heidän juttuihinsa. SLEY on tosi hyvä järjestö ja tästä hyvänä todisteena on Maata Näkyvissä festivaalit, jotka ovat nuorten suurin gospeltapahtuma koko Pohjoismaissa!

SLEY julkaisee verkkojulkaisua, jossa on minultakin yksi juttu - kirja-arvostelu juutalaisten nootittamasta Uudesta Testamentista. Gladiolus löytyy täältä. Käyppä lueskelemassa.

Vaativa käsky ristin kantamisesta

Tällä viikolla kirkoissa saarnataan jakeista Matt. 16:24–27. Kirjoitan tähän taas saarnanjuuria viikon aiheesta. Nostan esiin joitain itseäni puhuttelevia kohtia, pohdin vapaasti mitä Jeesus meille sanoo ja kompuroin erilaisissa tulkinnoissa. Viikon evankeliumissa Jeesus esittää kovia vaatimuksia. Opetuslapset eivät vain passiivisesti katsele ristillä kuolevaa Jeesusta, vaan hän kutsuu heidät ristintielle. Nyt ei ole kyse mistään passiivisesta uskosta vaan niin kuin Jeesus sanoo viimeisellä tuomiolla ”hän maksaa jokaiselle tämän tekojensa mukaan.” Nämä Jeesuksen sanat ovat hyvin vaikeita ja varmasti niistä on kuultu mitä mielenkiintoisimpia selityksiä pitkin Suomen maata viime sunnuntaina.

”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi.”

Kun 17-vuotiaana nuorukaisena luin Matteuksen evankeliumin, niin tällaiset kohdat tekivät minuun vaikutuksen. Juuri tällaisten vaatimusten, ehdottomien käskyjen vuoksi Jeesuksesta tulee niin kiehtova. Miten hän voi sanoa näin? Onko Jeesus arvokkaampi, tärkeämpi ja keskeisempi kuin minun elämäni, kuin minun persoonani, kuin minun vanhempani, perheeni, vaimoni, lapseni, ystäväni, suojaverkostoni ja työpaikkani? Tämä Jeesuksen ehdottomuus luo paradoksaalisesti turvaa. Jeesuksen käskyjen vaativuus perustuu juuri hänen omaan arvovaltaansa.

Ei ole mikään ihme, että juuri ennen näitä Jeesuksen vaativia sanoja hänen seuraamisestaan, Pietari on tehnyt kuuluisan tunnustuksensa, Matt. 16:16: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Jos Jeesus on Herra, niin silloin Pietari ja kaikki muutkin opetuslapset seuratkoon häntä mukisematta. Jeesus kutsuu meitä seuraamaan häntä ehdottomasti. Hän ei ole tarjoamassa meille yhtä hyvää hengellistä tietä tai vaihtoehtoa muiden hyvien joukossa. Jeesuksen käskyissä kuuluu absoluuttisuus, totuus ja lopunajan vakavuus. Hän jyrisee Kapernaumille, Betsaidalle ja Korasinille: ”jos teidän kaduillanne tehdyt teot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäänkin.” ”Totisesti Sodoma pääsee tuomiopäivänä helpommalla kuin se.” Se, miten ihmiset, miten kaupunki suhtautui Jeesuksen sanomaan, Jeesukseen, ratkaisee sen aseman tuomiopäivänä. Näissä kohdissa Jeesus on kaukana lempeästä herrasta, joka päästää kaikki taivaaseen.

Luterilaisuudessa käskyihin on usein suhtauduttu kielteisesti. Kuitenkin käskyissä voi nähdä jotain todella hienoa. Opetuslapset olivat keskellä Galilean järveä yöllä myrskyssä (Matt. 14). Yhtäkkiä aaltojen päällä kävelee Jeesus. Opetuslapset pelästyvät, luulevat näkevänsä aaveen. Silloin Jeesus rauhoittelee heitä, ”Minä tässä olen, älkää pelätkö.” Pietari, opetuslasten edustajana, sanoo Jeesukselle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule”, sanoo Jeesus, ja niin Pietari kävelee veden päällä. Juuri tämän vuoksi minäkin mielelläni sanon Jeesukselle, käske minua. Käske minua tekemään jotain, mitä en voi tehdä ilman sinun apuasi – käske minua niin kuin vuorisaarnassa. Käske minua seuraamaan sinua silloin kun se näyttää aivan mahdottomalta, silloinkin, kun sen hintana on oman itseni kadottaminen. Herra, jos sinä todella olet se, joka olet, niin käske minua. Sitten seuraan, meni syteen tai saveen. Kun uppoan, huudan niin kuin Pietari: ”Herra, pelasta minut!” Matt. 14:30. Käskyäsi totellen ymmärrän, kuka sinä todella olet. Tämän Pietarin vesikävelyn ja uppoamisen suorana seurauksena Jeesuksen olemus tuli koko veneväelle selväksi: Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.” Matt. 14:33.

Jeesus käskeköön minua ja sinua jatkuvasti.

Ristin kantaminen

Jeesus ei käske meitä kaikkia kävelemään veden päällä, mutta hän käskee meitä kaikkia seuraamaan häntä, kieltämään itsemme ja kantamaan ristiämme. Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Jeesuksen käsky tarkoittaa, että opetuslapsi joutuu kieltämään totaalisesti oman egonsa, kaikki toiveensa, suunnitelmansa, kaikki turvarakenteet. Painottaakseen tätä asiaa Jeesus vertaa opetuslapsen tietä ristin kantamiseen. Yksi arvostetuimmista Jeesus-tutkijoista, John P. Meier, kirjoittaa Jeesuksen shokeeraavista sanoista näin:

”No more horrific and disgusting symbol for having to bid farewell to one’s whole life (including one’s property and means of support), to one’s whole past (with all of one’s family ties), and to one’s whole future (with all its plans and projects), could be imagined by a 1st-century Palestinian Jew, who was all too familiar with this type of execution. The complete loss of control over one’s life (indeed, even over one’s bodily functions in public) was made all the more terrifying by the shame and mockery that accompanied this slow and painful death.” (Meier, A Marginal Jew, Vol. III, 64).

Ristin kantaminen kuuluu teloitustielle. Kuolemaan tuomitut, ihmisten ja yhteiskunnan hylkäämät roistot ja kapinalliset joutuivat kantamaan ristiään teloituspaikalle. Tuolla tiellä heidät riisuttiin kaikesta arvokkuudesta ja kunniasta – myös vaatteista. He olivat alasti. Heistä tuli täydellisiä hylkiöitä. Tiedämme, että ristikuolema koostui kolmesta osasta: 1) Ruoskinta. 2) Ristin poikkipuun kantaminen teloituspaikalle. 3) Ristiinnaulitseminen ja kuolema.  Ehkä juuri tällä tiellä, seuraten Jeesusta mahdottomissa paikoissa, huudamme ”Herra, pelasta minut!” Juuri ristin tiellä taistellen seurakunta jatkuvasti polvistuu Jeesuksen eteen ja tunnustaa: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Kuule, näe ja löydä

Jeesus kysyy haluamme lähteä tuolle tielle. Ei kukaan ole niin hullu, että haluaisi lähteä ristin tielle ilman todella hyviä syitä. Jeesus kysyy halua: jos ”joku haluaa kulkea minun jäljessäni.” Halu kohdistuu Jeesukseen. Näemmekö hänessä jotain niin mittaamattoman arvokasta, niin pohjattoman velvoittavaa ja pakottavaa, että vaikka hän astuisi ristin tielle, niin me haluamme tulla hänen perässään? Jeesus kertoo, että taivasten valtakunta on kuin maahan kätketty aarre, kuin helmi. Mies myi iloissaan kaiken ja osti itselleen äkkiä tuon pellon saadakseen siellä lepäävän aarteen, Matt. 13:44-45. Ihminen, joka on iloissaan valmis tällaisiin uhrauksiin, on todella löytänyt jotain käsittämättömän arvokasta Jeesuksessa ja hänen sanomassaan. Jeesus sanoo ”autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat! Totisesti: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.” Matt. 13:16-17. Oletko sinä nähnyt ja kuullut?

Apostoleissa ja alkukristittyjen elämässä näkyy tällainen pohjaton valmius uhrauksiin Jeesuksen tähden. Paavali kirjoittaa, että ”pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.” Fil. 3:8. Marttyyri ja piispa Ignatios, joka kuoli Roomassa 117, kirjoittaa Rooman seurakunnalle kirjeen ollessaan matkalla ja vangittuna teloitustaan varten:

”Tuli ja risti, petojen parvet, luiden hajottaminen, Perkeleen pahat iskut – kaikki tämä tulkoon osakseni, kunhan vain pääsen osalliseksi Jeesuksesta Kristuksesta. Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen… Minun rakkauteni on ristiinnaulittu eikä minussa ole tulta, joka etsisi aineellisuutta ruoakseen. Päinvastoin minussa on elävä vesi, joka puhuu, ja se sanoo sydämessäni: Isän tykö! En ole mieltynyt katoavaan ruokaan enkä tämän elämän nautintoihin. Tahdon Jumalan leipää, nimittäin Jeesuksen Kristuksen lihaa, hänen joka on Daavidin siemenestä, ja ruoakseni tahdon hänen vertansa, nimittäin katoamatonta rakkautta.” Ign. Room. 5:3, 6:1, 7:2-3.

Huoatkaa, kuinka Ignatios puhuu Halustaan Kristukseen. Kaikki tuon piispan Halu kohdistuu Kristukseen. Näyttää siltä, että nuo Jeesuksen sanat, joita päivän evankeliumitekstissä luetaan, ovat vaikuttaneet Ignatiokseen syvästi. Ignatios on myös todella sakramentaalinen – hän puhuu vedestä ja Kristuksen lihasta ja verestä, jota hän Haluaa syödä. Jokainen ymmärtää, että tässä piispa käsittelee kaste- ja ehtoollisteologiaa. Ignatiokselle, tuolle pyhälle piispalle, Kristus ei ollut kaukainen ajatus, vaan todella läheinen, rakas ja vetoava.

Monien kristittyjen kyvyttömyys uhrata mitään Kristuksen tähden perustuu siihen, että he eivät ole löytäneet Kristuksessa mitään käsittämättömän arvokasta ja rakasta – he eivät janoa Kristuksen, Daavidin pojan verta ja lihaa, hänen ”katoamatonta rakkauttaan.” Heidän sydämessään Pyhä Henki ei huuda: ”Isän tykö!” Paavali kirjoittaa tästäkin: ”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” Fil. 3:18.

Varmasti seurakunnat tarvitsevat tänään Ignatioksen kaltaisia piispoja ja pappeja, joilla on sammumaton Halu Kristuksen luo. Sytyttäköön Jumala meissä tämän Halun ja rakkauden, silloin uhraamme kaiken ilomielin. Ainoastaan ristintie avaa ovet ikuiseen iloon. Tuollaisten piispojen uskonaskelilla on sama efekti kuin Pietarin askelilla vetten päällä. Silloin kaikki katseet kohdistuvat Jeesukseen ja koko joukko, koko veneen miehistö, seurakuntalaiset, ”polvistuvat hänen eteensä ja sanovat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Kolme on yksi. Monta jäsentä, yksin ruumis.

Tässä vähän saarnanjuurta tämän viikon aiheesta eli Pyhästä kolminaisuudesta.

Tämän viikon evankeliumin on Jeesuksen kuuluisa lähetyskäsky, Matt. 28:16-20. Jeesuksen viimeiset sanat, ”ja katso: minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”, jäävät meidän mieliin. Jeesuksen sanat kertovat, että vaikka hän nousee taivaisiin, Jumalan oikealle puolelle, niin silti hän jää meidän luo. Hän on täällä veljiensä ja siskojensa rinnalla niin kuin hän on taivaissa Isän oikealla puolella. Jumala on kaikkivaltias. Hän asuu kunniassa ja pyhyydessä, taivaiden taivaat eivät riitä hänelle asuinsijaksi, mutta silti hän laskeutuu murtuneiden ja särkyneiden luo. Evankeliumit kertovat paljon siitä, että Jeesuksen täytyy olla jatkuvasti Isän luona, ja Poika puhuu vain sitä, mitä Isä hänelle puhuttavaksi antaa ja että niin kuin Isä tekee lakkaamatta töitä, niin myös Poika tekee jatkuvasti taivaan Isän töitä maailmassa. Isän ja Pojan yhteys on todella läheinen ja Jeesus sanookin, ”joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” ja ”Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan.”

Viikon evankeliumiteksti mainitsee kolmiyhteisen Jumalan – kastakaa heidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tässä itsekkäässä maailmassa ihmiset keskittyvät toisenlaiseen kolminaisuusoppiin: ”minä, minun ja minulle.” Kirjoituksissa meille annetaan valtava käsky: ”olkaa täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isänne on täydellinen”, ”pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan te hänen rakkaita lapsiaan”, Matt. 5-7; Ef. 5:1. Jumala asetetaan meille käytännön esikuvaksi – eräs pappi huomautti, että UT:ssa kolminaisuuden persoonat eivät koskaan korota itseään, omaa persoonaansa, vaan aina toinen toisiaan. Isä sanoo Pojalleen, ”sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Isä viittaa Poikaansa ja sanoo meille ”kuulkaa häntä.” Pyhän Hengen tärkein tehtävä on kirkastaa Kristusta, ja Pyhä Henki ei puhu mitään omissa nimissään, vaan ainoastaan sen, mitä hän saa Jeesukselta. Jeesus taas puhuu vain sen, mitä hän saa Isältä. Jeesus johdattaa meidät Isän Jumalan luo. Jeesus lupaa omilleen Hengen ja puhaltaa Hengen opetuslasten ylle. Voitaisiin sanoa, että kukaan ei toteuta kultaista sääntöä – rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – yhtä mallikkaasti kuin kolmiyhteinen Jumala. Nuo persoonat arvostavat, kirkastavat, korottavat ja rakastavat toisiaan niin kuin itseään. Hän on yksi kolmiyhteinen.

Oppi kolmiyhteisestä Jumalasta on meidän uskontunnustuksen ytimessä, mutta nyt se pitäisi saada myös meidän arkeen, meidän elämään ja keskinäisiin ihmissuhteisiin. Jos isä, poika ja äiti rakastaisivat toisiaan niin kuin pyhä kolminaisuus, niin perhe-elämästä tulisi yhtä paratiisia. Kukin persoona, perheen jäsen, arvostaisi, palvelisi ja korostaisi toisen persoonan merkitystä ja arvoa. Perhesurmien Suomessa tiedämme, että perheet eivät täällä loista taivaallisessa, uhrautuvassa rakkaudessa niin kuin Pyhä Kolminaisuus.

Taivaassa ei ole joukkoa keskenään kunniasta kilpailevia jumaluuksia. Taivaassa ei ole jumalien kaaosta, vaan siellä on rauhaa, rakkautta ja ykseyttä. Oppi kolmiyhteisestä Jumalasta on valtava rakkauden malli Jumalan lapsille. Kolmiyhteisen Jumalan ykseys on selvä malli kristittyjen ykseydelle ja kirkon ykseydelle. Näin sanoo Jeesus: ”Minä rukoilen, että kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” Jeesus vielä jatkaa, että meille on annettu Jumalan kirkkaus ja erikoissiunaus juuri siksi, että todella olisimme yhtä, niin kuin Isä ja Poika ovat yhtä: ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä.” Joh. 17:21-22. Maailma on täynnä kristillisiä kirkkokuntia, lahkoja ja järjestöjä, jotka ovat kovasti toistensa kanssa eri mieltä. Monet kristityt eivät suostu edes tunnustamaan toisia kristityiksi. Kristikunta uskoo UT:n pohjalta olevansa Kristuksen ruumis maan päällä, Jumalan kuva. Millaisen kuvan Jumalasta keskenään riitelevät seurakunnat antavat? Meidän todella pitäisi nöyrtyä ja suunnata katseemme Jumalaan, kolmiyhteiseen pyhään. Olemmeko me hänen edustava kuvansa? Paholaisen nimi on Raamatussa diabolos. Se tarkoittaa erilleen heittäjää. Kolmiyhteinen Jumala johtaa meitä kohti ykseyttä. Nöyrrymmekö sille tielle? Uskallammeko astua sille tielle? Haluammeko olla Jumalan kuva maailmassa?

Jumalan tunteminen, Jeesuksen tunteminen, sen pitäisi koko ajan olla johtamassa meitä kohti todellista ykseyttä kaikkien Kristuksen opetuslasten kanssa kaikkien kansojen keskuudessa. Meidät kristityt, jotka on kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, meidän jotka on otettu Jeesuksen opetuslapsiksi, meidän tulisi koko ajan olla yhtä ja pitää yhtä, niin kuin kolmiyhteinen Jumala on yksi. Paavali perusti monia seurakuntia, hänen kauttaan maailmaan syntyi lukuisia kristittyjä eri kansoista. He puhuivat eri kieliä, heillä oli erilaiset taustat, eri koulutukset, eri asemat yhteiskunnassa, mutta silti Paavali opettaa, että ”on vain yksi ruumis ja yksi Henki.” ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” Ef. 4:4-6. Vaikka me olemme erilaisia, siitä huolimatta, niin kuin kolmiyhteinen Jumala on yksi, jakamaton, niin hänen kirkkonsa on yksi. Poika johtaa meitä vääjäämättä Isän luo ja hän puhuu meille Hengestä. Henki taas jatkuvasti kirkastaa Kristusta ja opettaa meidät huutamaan ”Abba, Isä!”

Ei ole sattumaa, että ensimmäinen selvä maininta Jumalan kolmiyhteydestä löytyy juuri Jeesuksen lähetyskäskystä. Meidät lähetetään evankelioimaan kaikki kansat, kaikki erilaiset kulttuurit ja ihmisryhmät, mutta silti Jeesuksen opetuslasten ykseys säilyy kolmiyhteisen Jumalan luonteen mukaisesti.

Lopuksi palataan Jeesuksen viimeisiin sanoihin Matteuksen evankeliumissa: ”minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Juutalaisessa ajattelussa ”Minä olen”, ani huu, ego eimi, on usein kiertoilmaisu Jumalan pyhimmälle nimelle. Näin ollen Jeesus sanoo, Jumala on teidän kanssanne. Minä-olen tuo mieleen Mooseksen joka eräällä vuorella kohtasi Jumalan palavassa pensaassa. Jumala sanoi Moosekselle: ”Minä olen se, joka olen.” Jumala sanoi Moosekselle, että hänen on sanottava israelilaisille, että ”Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne”, 2. Moos. 3:14. Nyt toisella vuorella Jeesus, ”minä-olen” lähettää meidät evankelioimaan koko maailman.

Jeesus ei ainoastaan yksin lupaa olla meidän kanssamme, vaan hän lupaa, että Jumala, yksi ja jakamaton ”minä-olen” on meidän kanssamme. Jeesus sanoo, ”jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen”, Joh. 14. Jeesus ei jää yksin meidän luo, vaan hän tulee Isän kanssa täynnä Pyhää Henkeä. Koko kolmiyhteinen Jumala jää meidän luo asumaan.