Parasta raamattuopetusta

Yksi lempikirjoittajistani on ehdottomasti Brant Pitre. Tutustuin hänen Jeesus-tutkimukseensa tehdessäni väitöskirjaani. Pitre on tutkimuksen lisäksi myös vahvasti mukana raamattuopetuksessa. Hän kirjoittaa populaariteoksia Uuden testamentin juutalaisista juurista. Olen lukenut häneltä muun muassa The Jewish roots of the Eucharist (2010). Tätä uusinta, Jesus the Bridegroom, en ole vielä saanut käsiini.

Pitreä voisi verrata jollain tavalla (Helsingin Raamattukoulun) Risto Santalaan. Iso ero on tietty siinä, että Pitre kirjoittaa katolisena Jeesus-tutkijana 2010-luvulla. Hänellä on selkeä kristillinen lähtökohta, ja hän seisoo edellisen tutkijasukupolven harteilla ja näkee pidemmälle. Suosittelen Pitreä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet todella hyvästä ja uudesta raamattuopetuksesta. Itselleni Pitre on siinä mielessä esikuva, että haluan olla mukana tavallisessa raamattuopetuksessa, samoin kuin modernin raamattututkimuksen taajuudella.

Katso tästä.

Yllätys nimeltään Daavidin poika

Olen viime aikoina pitänyt opetuksia Daavidin pojista – Daavidista, hänen pojastaan Salomosta, samoin kuin Jeesuksesta. Daavidiin ja hänen poikiinsa kohdistetaan Vanhassa testamentissa aivan yli-inhimillisiä odotuksia. Daavidin poika olisi Jumalan poika, joka rakentaa temppelin ja joka saa aikaan maailmanlaajuisen rauhan valtakunnan (2. Sam. 7; Ps. 2; 72; 110 jne.). Hänen aikanaan maa kukoistaisi kuin Eedenin puutarha muinoin (Jes. 11). Sitä myötä kun kuningaskunnan ongelmat syvenivät, niin Daavidin poikaan kohdistuvat odotukset kohosivat jumalallisiin mittasuhteisiin. Ja ongelmista ei ollut puutetta. Itse asiassa Salomon jälkeen Daavidin dynastian historia oli yhtä alamäkeä kohti tuhoa. Toiveet olivat kuitenkin nousujohtoisia. 

Tutkijat tietävät, että Jeesuksen aikana juutalaisuus sisälsi hyvin monenlaisia Messias-toiveita. Jotkut toivoivat lopunajan Messias-pappia, profeetta tai jumalallista Ihmisen Poikaa.. Jotkut toivoivat kuninkaallista Daavidin poika–messiasta. Uppoutumatta sen enempää näihin kysymyksiin, totean vain, että ilmeisesti juutalaiset kaikkein yleisimmin uskoivat, että Messias olisi se lopullinen ja odotettu Daavidin Poika.

Ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija Josefus, kertoo kuinka 60-luvulla messiaaninen into ajoi juutalaisia mielipuoliseen sotaan Roomaan vastaan. Bell. 6:310, 313:

”Kaikkein eniten heitä kiihotti sotaan eräs epäselvä oraakkeli, joka niin ikään oli heidän pyhissä kirjoituksissaan. Sen mukaan juuri tuona aikana heidän maastaan lähtisi joku, joka hallitsee koko maanpiiriä. Tämän he luulivat tarkoittavan jotakuta omaa kansalaistaan. Monet heidän viisaista miehistään erehtyivät kuitenkin arvioinnissaan.”

Tällaiset messiaaniset huhut eivät liikkuneet vain juutalaisten parissa. Myös pakanat tunsivat niitä. Roomalainen historioitsija Suetonius (Vesp. 4) kirjoittaa, että ”koko Orientin alueelle oli levinnyt vanha ja vakiintunut usko, jonka mukaan juuri tuona aikana maailman johtajat nousisivat Juudasta.” Myös roomalainen historioitsija Tacitus (Ann. 5:13) oli tietoinen tämäntyyppisestä profetiasta ja uskomuksesta. Paavali kirjoitti 60-luvulla (Gal. 4:4), kuinka ”kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa..” Huhujen ja uskomusten vuoksi idäntietäjät (Matt. 2) osasivat etsiä juutalaisten joukosta uutta kuningasta..

Tähän palettiin sopii yksi erittäin mielenkiintoinen huomio, joka mainitaan Eusebiuksen kirkkohistoriassa – kirjoitettu 300-luvun alussa. Kuten tiedämme, juutalaiset kapinoivat Rooman maailmanvaltaa vastaan 60–70 (juutalaissota), 110- (Trajaniuksen kapina) ja 130-luvuilla (Bar Kokhban kapina). Näihin kapinoihin ja sotiin motivoi osittain tietynlaiset Messias-toiveet. Roomalaiset olivat tietoisia näistä vaarallisista uskomuksista ja toiveista – muistamme Tacituksen ja Suetoniuksen viittaukset niihin.. Pakanataustainen Herodes Suuri koki Daavidin suvun kuningaskandidaatit ikävinä uhkina. Tästä yhtenä merkkinä on Betlehemin lastensurma. Eusebiuksen Kirkkohistoriassa kerrotaan, että myöhemmin roomalaiset keisarit käskivät pidättää, kuulustella ja jopa surmata kaikki Jerusalemissa asuvat Daavidin sukuun kuuluvat miehet. Eusebiuksen Kirkkohistoria, III 12:

”Kerrotaan, että (keisari) Vespasianus Jerusalemin hävityksen jälkeen oli käskenyt, että kaikki Daavidin jälkeläiset oli etsittävä, ettei juutalaisten sekaan jäisi ketään kuninkaallista sukuperää olevaa, ja että tästä syystä taas suuri juutalaisten vaino oli syntynyt.”

Parikymmentä vuotta tämän jälkeen kerrotaan, että keisari Domitianus käski surmata Daavidin jälkeläiset, jotta uutta messiaanista kapinaa ei enää syntyisi (III 19–20). Pian Jerusalemin seurakunnasta löytyivät ”Herran sukulaisia”. Heidät pidätettiin ja kuulusteltiin. Kuulustelujen myötä selvisi, että nämä Daavidin pojat eivät olleet vaarallisia kapinallisia. He olivat köyhiä maanviljelijöitä. He uskoivat Jeesukseen Kristukseen, jonka valtakunta on taivaallinen, ei maallinen.

”Tämän nojalla Domitianus ei tuominnut heitä, vaan halveksi heitä mitättöminä ihmisinä, laski heidät vapaiksi ja lakkautti käskykirjallaan vainon kirkkoa vastaan. Vapautetut miehet saivat johtaakseen seurakuntia, koska olivat samalla uskontodistajia ja Herran sukulaisia, ja kun rauha oli tullut, he elivät Trajanuksen aikaan asti…”

Matteuksen evankeliumissa Jeesus tituleerataan yhdeksän kertaa ”Daavidin Pojaksi” – vertailun vuoksi mainittakoon, että Markuksen evankeliumissa Jeesus näyttäytyy Daavidin Poikana vain kolme kertaa. Matteus siis selvästi haluaa nostaa Jeesuksen esille todellisena Daavidin Poikana. Tuo titteli oli kuitenkin poliittisuskonnollisesti tulenarka. Se herätti vaarallisia epäilyjä. Ehkä juuri tämän vuoksi Matteuksen evankeliumissa toisaalta painotetaan, että Jeesus on erilainen Daavidin Poika –Messias. Hänen missionaan ei ollut aloittaa kapinaa Roomaa vastaan, vaan ”pelastaa kansansa sen synneistä..” Vielä vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, juutalaiskristityt, ”Herran sukulaiset”, saivat tehdä roomalaisille viranomaisille selvitystä uskostaan tuohon Daavidin poikaan ja omista aikeistaan. 

Tiistaina 11.3 klo 18 pidän Mikaelin srk-kodilla raamattuillan, jossa pohdimme, millaisesta seurakunnasta visioidaan Matteuksen evankeliumissa. Millaiselle Pietari-kalliolle Kristus rakensi kirkkonsa, ja mitä tällä kaikella tarkoitetaan? Matt. 16:17-18.

Onko historialla mitään merkitystä?

Eilen vietimme taas raamattuiltaa Mikaelissa. Aiheena oli evankelista Luukkaan pelastus eilen, tänään ja huomenna. Onko eilisellä jotain merkitystä? Eikö kannattaisi vain keskittyä tähän päivään ja huomiseen? Raamattuhan on pitkälti historiankirjoitusta. Juutalaiset etsivät historiasta tietä, jota pitkin heitä oli kuljetettu. Raamatun profeetat olivat kiinnostuneita eilisestä ehkä jopa enemmän kuin huomisesta: he eivät olleet mitään ennustajia kristallipalloineen. Tietyissä käänteentekevissä hetkissä, Israelin kansa kertasi historiansa. Sen pohjalta voitiin ymmärtää, miten kannattaa nyt elää, minne kannattaa kääntyä (Joos. 24; 1. Sam. 12:7–25): ”Odottakaa, niin minä tutkin vielä kanssanne Herran edessä kaikki ne pelastusteot, jotka hän on tehnyt teille ja isillenne. Kun Jaakobin suku oli mennyt..” ja niin tarina alkaa. 

On mielenkiintoista huomata, että muistin hävittäminen kuuluu aivopesuun, jossa väärinajattelijoita on ”uudelleen koulutettu” tai ”muutettu” taas yhteistyökykyisiksi. Georg Orwelin teoksessa Vuonna 1984 kuvataan maailmaa, jossa ihmisiltä on riistetty historia ja tieto menneisyydestä. Näin ollen Totuuden ministeriö saattoi Puolueen tarpeiden mukaan kirjoittaa historian aina oman mielensä mukaiseksi. Tämä johti kansalaisten kokemusten mitätöintiin. Ainoaksi todelliseksi asiaksi jäivät Puolueen oppilauseet. Niistä eräs julisti: ”Joka määrää menneisyyden, määrää tulevaisuudenkin.”

Näin siis historia ei ole merkityksetöntä, jos haluaa elää tulevaisuudessa ja pitää oman päänsä. Heikki Mäki-Kulmala toteaa näin (Näin puhui Sarasvuo, s. 124):

”Muisti, historian tuntemus, on yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansan paras turva aivopesua vastaan. Ja päinvastoin: muistinsa tai menneisyytensä menettänyt ihminen on kaikkein helpoimmin muokattavissa tai ’transformoitavissa’.”

 Luukkaan kaksoisteoksessa Jeesus ja kirkko sidotaan hienosti pelastushistorian jatkumoon. Ei ole varmastikaan sattumaa, että Apostolien teoista löytyy pitkiä puheita, joissa kerrotaan koko Raamatun historia ja sen pohjalta ymmärretään, missä nyt ollaan ja minne mennään (Ap. t. 7 ja 13). Luukas luettelee Jeesuksen sukupuuhun koko ihmiskunnan historian, kaikki 72 sukupolvea (Luuk. 3).

Käsitys historiasta on usein vahvasti sidoksissa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Luin jokin aika sitten Ville Kivimäen kirjan Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandian. Kivimäki valaisee, kuinka valistustyössä ja sotapropagandassa haluttiin vahvistaa yhteistä historiaa. Paatoksellisissa puheissa Suomen armeija nähtiin suorittamassa historiallista tehtävää, ristiretkeä idän kiroja vastaan. Kun sodassa sitten kohdattiin kovia tappioita, paatoksellinen nationalismi laimeni. Jatkosodan aikana armeijan valistustyön ohjeet alkoivat seuraavasti (Kivimäki, 188): 

”..Päämääränä on tällöin luoda maan johtoon ja valtiojärjestelmään luottava yksimielinen armeija, joka suomalaiseen historiakäsitykseen eläytyneenä vankkumatta täyttää sille annetut tehtävät.”  

 Tämäkin osoittaa, että historialla on merkitystä. Jos Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen, niin se olisi varmasti pyrkinyt tuhoamaan tuon muistin, koska sen tuhottuaan se olisi tuhonnut suomalaisten vastarinnan. Historiaa olisi kirjoitettu uusiksi.

Historian merkitykseen liittyen, paavi Johannes Paavali II teki erittäin tärkeän vierailun Puolaan, omaan kotimaahansa, vuonna 1979. Siellä, kommunistisen vallan alla, hän piti yhden elämänsä tärkeimmistä puheistaan. Sitä oli kuulemassa yli miljoona puolalaista. Viitaten helluntaisaarnassaan siihen, kuinka Jumalan suuria tekoja julistetaan kaikkien kansojen, myös Puolan, kielellä, hän totesi näin:

"Niinpä Kristusta ei voida siirtää pois ihmiskunnan historiasta, ei missään paikassa maapallolla, ei sen millään maantieteellisellä leveys- tai pituuspiirillä. Kristuksen sulkeminen pois ihmisen historiasta on rikos ihmistä vastaan. Ilman Kristusta on mahdotonta ymmärtää Puolan historiaa, etenkään sen kansan historiaa, joka on kulkenut tai kulkee kautta tämän maan.”

Paavi onnistui vetoamaan puolalaisten yli 1000-vuotiseen kristilliseen muistiin. Puheen aikana kansa toisti rytmikkäästi: ”me haluamme Jumalan…” Tämä oli neuvostovallalle ja kommunistiselle puolueelle aikamoinen uskontunnustus kansan todellisista vakaumuksista, joilla oli juuret. Kommunismin tuho oli alkanut toden teolla. Se lähti uskonnosta, kulttuurista.

Kansainväliset juuret - näkemys Luukkaan sukupuuhun

Tiistaina alkoi oma opetusosuuteni Mikaelin raamattuilloista. Neljän kerran myötä tulemme syventymään evankelista Luukkaan teologiaan. Ensimmäisen illan aiheena oli ”Helluntaina kaikki kansat kootaan Kristuksen kirkkoon” (Ap. t. 2). 

 

Lähdin liikkeelle siitä, että Luukas, joka siis kirjoitti sekä Luukkaan evankeliumin että Apostolien teot, painotti selvästi sitä, että evankeliumi kuuluu kaikille, Israelille ja kaikille maailman kansoille. Tällainen universalismi loistaa kirkkaasti hänen teoksissaan. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että tuo universalismi näkyy myös siinä, miten Luukas kertoo Jeesuksen sukuluettelosta. Matteus 1 ja Luukas 3 listaavat Jeesuksen sukupuun. Niissä on keskenään tiettyjä eroja, ja selvästikin erilaisia opetuksellisia painotuksia. Matteus jakaa sukupuun kolmeen 14 sukupolven jaksoon: 3 x 14 = 42. Matteus ulottaa Jeesuksen sukupuun Daavidin kautta Aabrahamiin. Matteuksen evankeliumi alkaa sanoilla, ”Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan ja Aabrahamin pojan, sukuluettelo.” Luukkaan sukupuu vuorostaan ulottuu paljon pidemmälle, aina ihmiskunnan alkuun eli Aadamiin ja Jumalaan asti. Tämän myötä Luukkaan listassa on rutkasti enemmän nimiä – Aadamista alkaen 72 sukupolvea.

Raamatuntutkijat ovat kautta aikojen kiinnittäneet huomiota tuohon lukumäärään, 72. Onko sillä jokin hengellinen sanoma? Toinen paljon tutkittu seikka liittyy siihen, miten Luukas aloittaa ja lopettaa Jeesuksen sukupuun. Jeesuksella ja Aadamilla on selvä yhteys. Kummallakaan heistä ei nimittäin ollut inhimillistä isää. Sukuluettelo etenee siten, että aina kerrotaan, kuka on kenenkin isä. Jeesus..

”oli – näin luultiin – Joosefin poika. Joosefin isä oli Eeli, tämän isä Mattat, tämän Leevi, tämän Melki, tämän Jannai, tämän Joosef…”

Sitten luettelo jatkuu pojalta isälle.. ”tämän isä..” Kun pitkä nimilista sukupolvista lähestyy Aadamia, todetaan näin: ”tämän isä oli Enos, tämän Set, tämän Aadam, tämän Jumala.” Huomatkaa, että kaikkien muiden 72 miehen kohdalla edetään samaa kaavaa noudattaen. Inhimilliset isät ovat tiedossa, mutta Jeesuksen ja Aadamin suhteen tuo isyys ulotetaan suoraan Jumalaan. Jumala oli Aadamin Isä. Tässähän Aadam ja Jeesus ovat samassa asemassa – Jeesus on uusi Aadam. Hän on Jumalasta lähtöisin. Jeesuksen todellinen Isä ei ollut Joosef vaan Jumala. Vanha Aadam lankesi syntiin ja hänet ja hänen jälkeläisensä erotettiin Jumalasta ja Eedenistä.. Uusi Aadam yhdistää ihmiset Jumalaan, niin että hänen kauttaan on pääsy Jumalan lapseksi. Jos vanhan Aadamin kautta levisi synnin myrkky koko ihmiskuntaan, niin uuden Aadamin kautta leviää pelastus, Jumalan luonto, niin ikään koko ihmiskuntaan. 

Näiden ajatuksen kannalta tuolla lukumäärällä 72 on olennainen merkitys. Juutalaisen perimätiedon mukaan maailmassa on 72 tai 70 kansaa (Riemuvuosien kirja 8–9). Tämä on laskettu tutkimalla lukujen 1. Aikakirjan 10–11 ja 1. Moos. 10 sukuluetteloita. Juutalaiset ajattelivat, että kaikki maailman kansat ovat Nooan poikien Seemin, Haamin ja Jafetin jälkeläisiä. Heistä on poikinut 72 kansaa. Myös hyvin varhaisissa kristillisissä piireissä uskottiin tällä tavoin. Meillä on myös todisteita siitä, että kristityt tulkitsivat hyvin varhain noiden 72 sukupolven viittaavan 72 maailman kansaan – kaikkiin Aadamin ja Nooan poikiin, Seemiin, Haamiin ja Jafetiin, ja heidän jälkeläisiinsä. Tämän juutalaiskristillisen päättelyn mukaan Seem on seemiläisten kansojen kuten juutalaisten ja arabien kantaisä. Afrikkalaiset ovat taas Haamin (=kuuma) poikia ja tyttäriä. Eurooppalaiset ja Aasian kansat ovat Jafetin jälkeläisiä (1. Moos. 10). Jafet tulee heprean sanasta jaffa, joka tarkoittaa kaunista. Tämä onkin raamatullinen selitys Suomi-neitojen ylivertaiselle kauneudelle.

Joka tapauksessa, näiden 72 sukupolven kautta Luukas, mitä ilmeisimmin haluaa osoittaa, että Jeesus on kaikkien Adamin jälkeläisten, kaikkien 72 kansan pelastaja. Kirkkoisä Irenaeus (130–202) tulkitsi Luukkaan sukupuuta juuri tällä tavalla. Hän kirjoittaa näin (Adv. Haer. III, 22, 3):

”Niinpä Luukas näyttää, että meidän Herramme sukuluettelo, joka ulottuu aina Adamiin asti, sisältää 72 sukupolvea. Ja niin hän liittää lopun alkuun, osoittaen, että hän (Kristus) yhdistää itseensä kaikki kansat, jotka ovat olleet hajaantuneina Adamista alkaen, ja kaikki kielet, ja ihmiskunnan sukupolvet, sisältäen jopa itsensä Adamin. Niinpä myös Paavali kuvaa Adamia esikuvana hänestä, joka oli tuleva.”

Kertoessaan tällä tavalla Jeesuksen sukuluettelosta, Luukas osoittaa kaksi suurta asiaa: 1) Jeesus yhdistää itseensä kaikki kansat, 2) Jeesus on lähtöisin Jumalasta, Jumala on Hänen Isänsä. Tämän vuoksi Jeesus yhdistää kaikki kansat Jumalan yhteyteen. Aadamin syntiinlankeemuksen myötä ihmiset ovat eksyneet pois Jumalan luota. Ihmiset ovat alkaneet pakanoiksi. Jumalan sijasta he palvoivat kiviä ja keppejä, mammonaa, suosiota.. Kuitenkin ihmisten alku on lähtöisin Jumalasta. Niin Paavali julisti Ateenassa aikansa epikurolaisille ja stoalaisille filosofeille (Ap. t. 17:29–30):

”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.”

Paavali kertoo, että Kristus antoi hänelle selvän käskyn mennä (Ap. t. 26:18) ”pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt.”

Paavali ei siis esitä Kristusta yhtenä vaihtoehtona, joka saattaisi sopia joillekin ihmisille. Hän esittää Jeesuksen ainoana vaihtoehtona päästä takaisin Jumalan yhteyteen. Hänen ulkopuolellaan ihmiset ovat pimeydessä, sokeudessa, synnissä ja ”Saatanan vallan” alla. Uuden Aadamin pelastuksen universaalisuus vastaa vanhan Aadamin syntiinlankeemuksen universaaleja seurauksia. 

Tuo 72 sukupolven sukupuu sisältää siis suuria hengellisiä totuuksia. Kristuksen kautta avautuu sukupolvien välinen yhteys, ”pyhien yhteys”, kansainvälinen yhteys, yhteys maailman kaikkien kansojen välillä. Kristuksessa, uudessa Aadamissa, vihollisuuden muurit sortuvat. Hän julistaa rauhaa sovituksen kautta. Jeesuksessa ihmiset yhdistetään Jumalaan, ja sen myötä toinen toisiinsa. ”The brotherhood of mankind is based on the fatherhood of God.” Jeesuksen sukupuuta katsoessamme voimme huomata piispa Irenaeuksen kanssa, että kristitty ei voi olla rasisti muita kansoja kohtaa. Hän ei myöskään voi olla ikärasisti.

Luukkaan evankeliumin alussa vanha Simeon ottaa Jeesus-vauvan syliinsä ja ilmaisee hienosti tämän universaalisuuden (Luuk. 2:30–32): ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Mikaelin raamattukoulu II

Laitan tännekin kirjoittamani jutun Mikaelilaisen blogiin. Meillä on siis Mikaelissa raamattukoulu. Se löytyy tästä.

Mikaelin raamattukoulu levisi nettiin

Turun Mikaelin srk-kodilla pidettävät raamattuillat ovat alkaneet. Ensimmäinen ilta oli jo tiistaina. Viikon päästä uudestaan. Nyt kannattaa osallistua itse tilaisuuksiin, kuin myös niiden jälkipuintiin Mikaelilaisen blogissa. Ensimmäinen ruodinta on jo netissä. Se löytyy tästä.

Daavid ja Jerusalemin arvoitukset

Tämän viikon Kotimaa-lehdessä oli artikkeli Daavidin kaupungista. Daavidin kaupungilla tarkoitetaan sitä hot dogin muotoista pientä kaistaletta Öljyvuoren vastaisella rinteellä, Gihonin lähteen länsipuolella. Tällä rinnekaistaleella on sijainnut Jerusalemin vanhin kaupunki. Arkeologisia ja ei-raamatullisia kirjallisia (Egyptin El Amarna kirjeet) todisteita löytyy pronssikaudelta, 1400/1300-luvulta eKr. asti. Kun Daavidin dynastian aikana puhutaan ”Daavidin kaupungista” niin sillä tarkoitetaan juuri tätä pientä ja ikivanhaa kukkulakaupunkia. Myöhemmin, 800–700-luvuilla Jerusalemin kaupunki laajeni ja levisi länteen, niin kutsutulle Länsikukkulalle. Viimeistään 700-luvulla eKr. tuota suurta ja asutettua länsikukkulaa on suojannut vankka kivimuuri. Tästä todisteena on nykyisen vanhan kaupungin juutalaiskorttelista esiin kaivettu muurin pätkä. Sen on arvioitu olleen 8 metriä korkea. Leveyttä sillä on noin 8 metriä.

Mutta vanhin osa Jerusalemia on siis ”Daavidin kaupunki” tai ”Siionin linnake” (2. Sam. 5:7). Raamattu kertoo Daavidin valloittaneen tämän ”Siionin linnakkeen” jebusialaisilta. ”Mutta Daavid valtasi Siionin linnoituksen, josta sitten tuli Daavidin kaupunki.” Tuo kukkulakaistale on jo vuosikaudet ollut tutkijoiden, turistien ja median erityismielenkiinnon kohteena. Eilat Mazar, joka paraikaa suorittaa alueella kaivauksia, väittää löytäneen Daavidin palatsin joka ajoittuisi 1000-luvulle, siis niille ajoille, joilloin Daavid Raamatun mukaan oli Israelin kuninkaana.

Selailin vähän kirjoja ja muistiinpanojani. Niin, 1920-luvulla arkeologit Macalister ja Duncan löysivät valtavan suuren kiviporrasrakennelman (KPR) Daavidin kaupungin itäiseltä rinteeltä. Tämä KPR laskeutuu loivasti alas kaupunginkukkulan korkeimmalta ja komeimmalta kohdalta. Kyseessä ei ole mikään pieni porrasrakennelma vaan ilmeisesti yksi isoimmista Rautakausi I ja II:n (1200–580 eKr.) rakennelmista mitä on löytynyt koko Israelin alueelta. KPR on 17 metriä korkea ja 20 metriä leveä. Siinä on 54 porrasta. Polttava kysymys kuuluu: mikä tämä rakennelma on, ja milloin se on rakennettu? Macalister ja Duncan esittivät aikoinaan, että kyse on jebusilaislinnoituksen puolustusvallista joka olisi rakennettu Rautakausi I:n alussa, 1200–1100 lukujen eKr. tietämissä. Sittemmin monet muutkin arkeologit ovat tutkineet tätä kyseistä aluetta ja sen porrasrakennelmaa.

Ajoittaessaan tällaisia rakennelmia arkeologit pyrkivät tutkimaan, minkä aikakauden keramiikkaa – kippoja ja kuppeja – löytyy rakennuksen päältä ja alta. Näin saadaan eri kerrokset esiin ja (toivottavasti) aikajanalle. Niinpä osa hienoa porrasrakennelmaa on kaivettu auki. Eilat Mazar huomauttaa, että sen alta löytyvät nuorimmat kippokokoelmat ovat peräisin Rautakausi I:n ajoilta (1200–1000) ja vanhimmat kaukaa pronssikaudelta (-1800–1200). KPR:n päältä taas löytyy paljon jälkiä, keramiikkaa ja sinettejä Rautakausi II:n ajoilta (1000–580 eKr.). Eli rakennelma on syntynyt jossain tuossa välissä. Vuoden 587 tuhokerros näkyy selvästi. Se on varma kiinnekohta ajoituksen kannalta. Paikka on palannut poroksi. Siitä on merkkinä KPR:n yllä oleva tuhkakerros ja babylonialaisten nuolenkärjet. Babylonialaiset polttivat kaupungin niin kuin Raamattu todistaa moneen otteeseen, 2. Kun. 25.

Mutta voidaanko KPR:ää ajoittaa tarkemmin? Kyllä, se voidaan ajoittaa ainakin jonkin verran tarkemmin. Nykyään tutkijat taitavat olla yleisesti sillä kannalla, että KPR on rakennettu joskus 1100–900/800-lukujen välissä. Keramiikka-kipot porrasrakennelman alla asettavat takarajan 1100-luvulle, Rautakausi I:lle. Näyttää myös siltä, että porrasrakennelman alle on rakennettu tukirakenteita, jotka voidaan ajoittaa juuri tuonne 1100-luvun hujakoille. Ilmeisesti KPR:n alle on koottu täyttömaata jonka ylle on rakennettu suuri porrasrakennelma.

Mutta mitä löytyy porrasrakennelman päältä? Daavidin kaupungissa vieraileva turisti voi omin silmin ihailla kiviporrasrakennelman keski- ja alavaiheille rakennettua kaksikerroksista talon rauniota. Arkeologit ovat ajoittaneet nämä talorauniot 700-luvulle. On oletettavaa, että taloa ei rakennettu saman tien porrasrakennelman valmistuttua, vaan että talo on rakennettu muutama vuosisata sen jälkeen.

Tutkijat ovat jakautuneet aika lailla kahteen sen suhteen, kenen tämä massiivinen rakennusprojekti todella on. Osa tutkijoista esittää, että KPR on jebusialaisten rakentama linnakemuuri 1100-luvulta (rautakausi I), osa taas väittää sen olevan Daavidin 1000-luvulla rakentama tukirakennelma. Myös Eilat Mazar tunnustaa sen mahdollisuuden, että kyseinen rakennelma on ajalta ennen Daavidia, siis 1100-luvulta, jebusilaiskaudelta. Hän kuitenkin pitää tätä erittäin epätodennäköisenä.

Jerusalemin kohdalla tarkkoja ajoituksia on todella vaikea tehdä. Tämä johtuu muun muassa siitä, että kaupunki on rakennettu peruskalliolle ja niin edelliset perustukset on usein hajotettu kun uutta on rakennettu tilalle. Jerusalem ei ole arkeologinen ”kerroskakku” kuten vaikka rauniokaupunki Megiddo josta voidaan helposti sanoa, mikä kerros kuuluu millekin aikakaudelle. Toinen (tietysti tavallaan myönteinen) ongelma Jerusalemin kohdalla on se, että kaupunki on maineensa mukaisesti ollut ”rauhan kaupunki”. Jerusalem on nimittäin siinä ainutlaatuinen, että sen raunioilta ei löydy yhtään tuhokerrostumaa koko Rautakauden ajoilta (1200–580 eKr.).

Selvä tuhokerrostuma löytyy 580-luvulta, kun Babylonian armeija poltti kaupungin, mutta ennen tätä meillä ei ole mitään selkeitä tuhokerrostumia – ei jälkiä maajäristyksistä, ei tulipaloista, ei sodista. Rakenteita, kippoja ja kuppeja on uusiokäytetty. Kierrätys on pelannut niin hyvin, että tutkijat eivät osaa enää sanoa selvästi, mille aikakaudelle mikäkin rakennus pitäisi ajoittaa. 580-luvun tuhokerrostuma näyttää paljastavan 800–700-luvun Jerusalemin. Miltä näytti 1000–900-lukujen Jerusalem? Vaikea sanoa.

Daavidin palatsi?

Eilat Mazar väittää, että kiviporrasrakennelma tulee ajoittaa juuri 1000-luvulle, Daavidin kuningaskaudelle. Hän myös väittää, että KPR on tukirakennelma eikä siis mikään linnoitusvalli. Tämä kyseinen kiviporrasrakennelma tukee sen ylle rakennettua palatsia, josta on enää vain rauniot jäljellä. On totta, että KPR:n yläpuolella, Daavidin kaupungin kapealla ja korkealla huippukohdalla on suuren rakennuksen rauniot. Tuollainen rakennus vaatisi isoja tukirakenteita. Näin ollen KPR ja sen yllä oleva suuri kivi rakennelma muodostaisi suuren palatsikokonaisuuden, joka sopisi aika hyvin Raamatun kuvaukseen, 2. Sam. 5:9, 11:

”Daavid asettui asumaan linnoitukseen ja nimesi paikan Daavidin kaupungiksi. Hän laajensi sitä eri suuntiin Millon ja keskustan välillä. Tyroksen kuningas Hiram lähetti Daavidin luo lähettiläitä sekä toimitti hänelle setripuuta, kirvesmiehiä ja kivenhakkaajia, ja nämä miehet rakensivat Daavidille palatsin.”  

Viimeisimmässä BAR-lehdessä (Biblical Archaeology Review) professori Nadav Na’aman osoittaa Raamatun monien ja hajanaisten viittausten pohjalta, että Eilat Mazar taitaa olla oikeassa. Raamatun mainintojen mukaan tuon palatsin tulisi olla juuri siinä, missä Eilat Mazar väittää sen raunioiden nyt olevan. Myös maalaisjärki tukee tätä näkemystä sikäli, että kyseinen KPR ja sen yllä ollut massiivinen rakennus sijaitsevat Daavidin kaupungin korkeimmalla ja komeimmalla kohdalla. Tontti olisi ollut kuninkaalle sopiva. Tuo tontti on joskus 1000-luvulla saanut arvoisensa rakennuksen – palatsikompleksin.

Nykyään Daavidin kaupungissa vierailevat turistit ihailevat tuota kiviporrasrakennelmaa. Se on suuri ja vaikuttava. Pitää muistaa, että se on kuitenkin pelkkä tukirakennelma. Sen yllä on aikoinaan, 3000 vuotta sitten, komeillut todellinen ihailun kohde, Raamatussa mainittu Daavidin palatsi. Näin siis mikäli sikäli Eilat Mazar ja kumppanit ovat oikeassa, niin kuin veikkaan heidän olevan. Jos tuon tukirakennelman kivet osaisivat puhua, niin ne kertoisivat tukevansa suurta palatsia. Jos tuon palatsin fragmentaariset perustusrauniot osaisivat puhua, ne todistaisivat suuresta kuninkaasta, joka nousi vahvan kuningaskunnan johtoon rautakausi II:n alussa – 1000-luvulla. Daavid istuu tähän kuvioon aika hyvin.